Bloginpitohaaste, day 2 (okei, eilinen jäi välistä, baby steps 😉 ). Eilen oli postauksen väliinjäännistä huolimatta aika mahtava päivä, ei niinkään tapahtumarikas mutta elämän pienten oivallusten puolesta. Tämä blogin aloitus on mulle osa uutta suuntaa elämässä, osa askelta siihen, mitä haluaisin elämässä oikeasti tehdä. Jossain vaiheessa voisi ehkä olla hyvä valoittaa mitä olen tähän asti tehnyt runsaan neljännesvuosisadan pituisen elämäni aikana, mutta maltetaan nyt vielä hetki. Tällä hetkellä olen niin hyvässä alussa ja flowssa ”uuden elämän” suunnittelussa, että haluan höpötellä enemmän ja vähemmän kliseisiä juttuja ja ajatuksia.

Palataan siis takaisin eiliseen. Olin sopinut tapaavani lounaan merkeissä erään ystäväni, jonka kanssa olen ystävystynyt joskus vuonna nakki työskennellessäni opintojen ohessa suositussa vaateliikkeessä. Huolimatta siitä, että emme näe kauhean usein, juttutuokiomme ovat kaikkea muuta kuin sitä perus ”mitä kuuluu?” lätinää jossa molemmat kertaisivat vaan menneiden kuukausien tapahtumat ja käteen jäisi mukava, mutta melko pinnaillinen juttutuokio. Näin myös eilen. Homman juju lienee siinä, että olemme molemmat tajunneet sen, että elämä on OIKEASTI juuri sitä mitä haluaa itse sen olevan. Elämä on juuri sitä mitä teet siitä. Suurin osa meistä lienee erittäin tyytyväisiä elämäänsä, joka menee jotakuinkin kaavalla lukiosta yliopistoon/ammattikorkeakouluun ja tutkinto kädessä työhön, johon yleensä ko tutkinnolla mennään, noin karkeasti ajateltuna. Otetaan vaikka  erittäin karkeana, ketään yleistämättä, esimerkkinä kauppakorkeakoulusta KTM:ksi valmistuva Kalle. Kallella on hyvällä keskiarvolla suoritettu tutkintotodistus kädessä ja mitä todennäköisemmin Kallen ”unelmatyö” on jossakin isossa pankissa tai nimekkäässä konsulttifirmassa. Fiksuna ja erinomaisen keskiarvion omaavana maisterina Kalle pääsee hakemaansa ”unelmatyöhön” alta aikayksikön ja näin oleen elää unelmaelämäänsä. Kaikki kunnia Kallelle erittäin tehokkaasta ja määrätietoisesta suorituksesta. Tiedän, että monet meistä ovat kuin Kalle; kun kerran on valittu tietty koulutus ja urasuunta niin sillä pysytään, eikä sitä lähdetä enää kyseenalaistamaan. Ja kuten sanottu, onnekkaita ovat ne, jotka voivat rehellisesti sanoa olevansa onnelisia ensimmäisessä tai toisessa työpaikassaan ja alalla jonka he ovat aikoinaan opiskelujen alussa valinneet. Ja onhan näitä ihmisiä paljon! Suurin osa kavereistani kuuluvat juurikin tähän kastiin ja mikäs siinä, love them all!

Mutta entä sitten, jos olet mallikaasti suorittanut noin 6 vuoden yliopisto-opinnot, kerännyt samassa arvokasta työkokemusta alalta ympäripyöreiden päivien merkeissä ja paperilla näytät ”täydelliseltä” ko alalle, mutta jokin puuttuu. Olet ehkä ajan kuluessa huomannut, että toisin kuin opintojen ohessa, ja ehkä pienen sosiaalisen paineen alla, olet ajatellut, et löydäkään intohimoasi ko alalta. Tai pidät kyllä tietyistä asioista, mutta jotain puuttuu. Huomaat, että vaikka sinulla olisi kaikki mahdollisuudet menestyä aikoinaan valitsemallasi alla, et enää tiedä haluatko sitä. Onko mitään tehtävissä? Voiko 6 vuoden yliopisto-opinnot, vuosien työkokemuksen ”heittää hukkaan” ja palata lähtöruutuun miettimään mistä se onni oikein löytyy jos nykyinen elämä ja sen suunta ei tee onnelliseksi? Eikö olisi järkevämpää vain pysyä jo valitulla suunnalla, johon olet panostanut ja jossa todennäiköisesti pystyisit turvaamaan ainakin jonkun tasoisen elämänlaadun ja tulotason? Uskon, että suurin osa meistä on sitä mieltä, että täysi suunnanmuutos on liian iso riski otettavaksi. Harva kannustaa tai suostuu ymmärtämään moista riskikäyttäytymistä. 

Kuten tiedämme, elämä kuitenkin on pieniä riskinottoja, ainakin jos siitä haluaa saada edes jotain extraa irti.  Tai ehkä riskistä puhuminen menee jo tässä pohdiskelussa liian pitkälle. Mielestäni elämässä kaiken a ja o on ymmärtää missä on tällä hetkellä ja minne on menossa. Suuntia, joista valita kun on miljoonia ja jokainen voi ihan vapaasti päättää minne haluaa matkata. Jos olet valinnut yhden suunna ja se jossain välissä osottautuu vääräksi tai olet vain nähnyt tarpeeksi sitä maailmaa, voit koska vain navigoida uudelleen, ihan minne vain. Tärkeintä on siis olla kartalla, kartalla omassa elämässä ja ymmärtää, että reittiä saa ja pitääkin välillä vaihtaa tai muuttaa. Tai jos se reitti, jolla kuljet ja jolla olet jo pidempään kulkenut tuntuu hyvälle, voit taputtaa itseäsi olkapäälle ja jatkaa matkaa. Samalla tavalla kuin jo valitun reitin kulkeminen on hyvä ja luonnollinen asia, pitäisi myös täysin vastakkaiselle reitille siirtymisen olla. Pääasia on että tietää missä on ja minne on menossa. Pitää siis olla suunnitelma, missä olen ja minne olen menossa ja miten sinne pääsee. 

Olimme nähneet ystäväni kanssa viimeeksi vajaa vuosi sitten ja kun hän oli kuunnellut hetken juttujani hän tokaisi, ”sanoit samaa viimeeksi”. Olin juuri kertonut mitä oikeasti haluaisin tehdä sen sijaan mitä olen viimeiset kaksi vuotta tehnyt. Tiedän, ja olen tiennyt jo kauan, tasan tarkkaan mitä tekisin ”jos saisin tehdä ihan mitä vaan”. Olen siis edelleen samassa tilanteessa kuin vuosi sitten: tuhlaan aikaa ja energiaani asioihin, joista en oikeasti löydä intohimoa. Olen kovasti yrittänyt olla se akateemisesti kouluttautunut ”Kalle”, joka elää ”akateemista unelmaa”. Olen vuosia yrittänyt löytää onneni kerran valitsemallani tiellä, tietäen, että on olemassa asioita jotka voisivat tehdä minut paljon onnellisemmaksi. Olen ollut pelokas vaihtamaan suuntaa. Mutta en enää. Nyt puhaltaa uudet tuulet ja aioin piirtää elämälleni uuden kartan, suunnitelman.

Ystäväni kaivaa laukustaan kirjan ”How to Get from Where You Are to Where You Want to Be, the 25 principles of success”. ”Sun on pakko lukea tämä, nään sussa niin itseni vuosi sitten.” Ja hän tietää mistä puhuu. Pari vuotta sitten ystäväni päätti alkaa toteuttaa unelmiaan, hän teki listan, jossa oli järkeviä, päivämäärillä täydennettyjä tavoitteita. Tavoitteita siitä minne hän haluaa, ja mitä sinne pääseminen vaatii. Tavoitteita, jotka olivat jotain aivan muuta kuin mitä hän oli siihen asti tehnyt ja mitä hänen opiskelutaustansa perusteella voisi olettaa. Yhden tavoitteen hän oli kuitenkin jättänyt kirjoittamatta. Miksi? Koska hän ei uskonut että se voisi toteutua.  Vuoden päästä ystäväni kävi läpi näitä listaamiaan tavoitteitaa, suurin osa niistä oli saavutettu, pienenä extrana myös yksi, jota ei ollut listassa. Yep, juurikin se jonka hän ei olisi ikinä uskonut toteutuvan. ”En olisi ikinä vuosi sitten uskonut olevani tässä”, hän sanoo. Niinpä, avain uskomattomimmankin tavoitteen saavuttamiseen on melko yksinkertainen; sen eteen pitää tehdä töitä, eikä odottaa että asiat vain tapahtuvat. Pitää vaihtaa suuntaa, ottaa uusi reitti, eikä kuvitella että vanhalla reitillä olisikin joku ylläri odottelemassa tai unelmatyöpaikkasi pimpottaisi joku päivä ovikelloa ;). Helppoa se ei välttämättä ole, mutta mahdollista. Kaikki on mahdollista, ja hyvin suunniteltuna hulluimmatkin unelmat voivat saada melko realistiset raamit.

Tilasin ystäväni kirjasta oitis kopion, sitä odotellessa. Nyt, rohkeaa lauantaita kaikille! 

xx