Blogissa on ollut hiljaista, mutta elämässä ja mielessä sen sijaan on ollut melko myrskyisääkin aika ajoin. Nyt on kuitenkin helpottavaa todeta, että minä elän ja olen itse asiassa aika varovaisen onnellinen. Kyllä, edelleen työni on sama kuin ennenkin ja se suurempi elämänmuutos on tekemättä. Ainoa pysyvä asia elämässä on muutos, mutta joskus muutoksen tekeminen vie aikaa ja se olkoon ihan ok. Minulta on monesti kysytty, että miksi en vaan hae uusia töitä ja vaihda työtehtäviä tai työpaikkaa. Monelle olen vastannut, että kokeilkaapa itse ensin uupua ja sitten hakea uutta työtä ja opetella uutta, kun esimerkiksi imuriin tarttuminen sai kyyneleet silmiin vielä muutama viikko sitten (toki sanon tämän kauniimmin, jotta kuulija ei ota itseensä). Uuden oppiminen kun vie energiaa ja jos sitä ei ole muutenkaan kulutettavaksi asti, niin siinä on vähän heikot eväät. Tämä oli tilanne aina alkukesään asti.

Tämä on ollut monessa mielessä raskas vuosi. Ihmissuhteiden rintamalla on saanut taistella, tulla petetyksi, saada tukea, saada sellaista tukea jota ei olisi kaivannut, käynyt melko lailla siellä pahnan pohjalla, taistella sen kanssa että pitäisi jaksaa tehdä tälle elämälleen jotain, mutta kun ei ole vaan jaksanut, kun tunne-elämä on vaan uuvuttanut.Nyt kuitenkin kun on ikävä lokakuu, niin oma mieleni on pitkiin aikoihin kirkkaampi ja valoisampi kuin kenties koko vuonna. Olen alkanut nukkua ilman unilääkettä monen lääkkeellä nukutun kuukauden jälkeen. Olen löytänyt liikuntaa, josta saan mielen ja kehon kiksejä ja se saa oloni tuntumaan hyvältä. Tunnen oloni pitkästä aikaa ihan hyväksi omassa kropassani, vaikka aiemmin uupumuksen aiheuttamat lihaskivut ja lisäkilot ovat vaivanneet minua lähes joka kerta, kun ovesta olen ulos lähtenyt (ja jopa joskus oman kodin seinien sisäpuolellakin). Ennen uupumusta paahdoin salilla jopa 5 kertaa viikossa ja vahdin syömistäni paljon. Olin kenties keholtani vahvempi kuin nyt, mutta tosi paljon pään sisäisistä asioista pyöri ulkonäön ympärillä ja vertasin itseäni muihin. Nyt vertaan jo ainakin vähemmän.

En aiemmin tiennyt olevani rajaton. Tein asioita miettimättä sitä, että jaksanko vai en tai pidinkö edes asioista joita tein. Suoritin tätä elämää. Parisuhteissa menin paljolti sen mukaan mitä toinen halusi ja mukauduin siihen. Moni asia on muuttunut minussa tavallaan jopa salaa itseltäni ja silti kovan työn ansiosta. Työn, jonka olen tehnyt itseäni ajatellen. Ensimmäisiä kertoja elämässäni olen tehnyt töitä itseni eteen ja alkanut ymmärtää sitä mitä minä tarvitsen. Ja se tuntuu todella hyvältä. Rajojen löytyminen on pitkälti ollut terapiassa käynnin ansiota (ja kyllä, minä olen voinut käydä yksityisellä ja olen siinä mielessä hyvin onnekas, koska siihen luksukseen ei tässä maassa ole varaa jokaisella. Hallitus, missä on terapiatakuu!!!). Siellä olen oppinut sitä kuinka asettaa omia rajojani ja siellä saan myös kehuja joka kerta kun olen rajani onnistunut asettamaan. Ennen pelkäsin, että minulle suututtaisiin, kun asetan rajojani. Pelkään edelleen jonkin verran, mutta teen sen silti. Joidenkin kohdalla sitä saa tehdä enemmän kuin toisten.

Kuulostaa varmaan semmoiselta ”olen löytänyt elämän syvemmän tarkoituksen ja nyt paasaan siitä teille”, eikö vain? No sitä se ei ole. Minun tarkoitukseni on vielä hukassa ja se tarkoittaa sitä, että en minä tiedä mikä minusta tulee ”isona”. Tuleeko mitään. Moni asia on kesken ja varmaan valmista ei tulekaan, ahdistun edelleen ja saan joskus paniikkikohtauksiakin, mutta niitä tulee harvemmin. Avainsana taitaa olla jonkinasteinen tyytyväisyys kuitenkin. Löydän iloa pienistä asioista ja niistä tulee siten suurempia merkitykseltään. Viime viikolla pelastin oravan jäämästä auton alle kotikaupunkini keskustassa ja olin tyytyväinen itseeni koko loppupäivän. Pelastin pienen elämän. Kuitenkin nyt kun kirjoitan tätä tajuan, että kun alussa kirjoitin että se suurin muutos on vielä tekemättä, niin ehkei asia olekaan niin. Ehkä olen nyt koko ajan siellä suuren muutoksen tiellä ja tällä kertaa kuskina olen ihan minä itse ja kulkuneuvo alkaa näyttää minun näköiseltäni eikä kenenkään muun ajoneuvolta.

… kuten: kun sanotaan, että itkeminen puhdistaa, niin paljonko pitää itkeä, että tuntee puhdistuneensa? Ja jos itkee vaikka koko päivän, niin tarkoittaako se, että sieluni on todella ollut sysimusta?

Sitä alkaa miettiä kaikkia järjettömyyksiä ja huvittaviakin asioita oltuaan enemmän tai vähemmän ahdistunut noin 19 kuukautta edellisestä 24 kuukaudesta (karkea arvio). Jossain vaiheessa alkaa olla vaikea erottaa niin sanottua normaalia olotilaa ahdistuksesta, koska tuon mittaisessa ajassa ne sekoittuvat jo toisiinsa ja raja on melko häilyvä. Ihan kuin se ahdistus olisi enemmän osa minua. Toki ahdistuksen ja paniikkikohtausten määrä vaihtelee päivien, viikkojen ja kuukausien sisällä. Jos jossain vaiheessa olenkin herännyt päivään ilman ahdistusta, niin sitä pelkää kuitenkin sitä, että minkä nurkan takaa ahdistusta aiheuttava asia ilmaantuu. Sitä on varuillaan lähes koko ajan. Tai sitä on jo oppinut olemaan. Ja jos päivä kuluukin ilman ahdistuksen häivääkin, niin sitä miettii, että huijaanko vain itseäni. Voiko minulla todella olla näin hyvä olo? Hiljalleen sitä on onneksi alkanut osata elää myös niiden hyvien hetkien kanssa jälleen ja osaa ottaa niistä jopa iloa irti. Ainakin joinain päivinä se onnistuu.

Sitten kun ahdistus tulee taas takaisin, niin se alkaa olla jo niin hyvä tuttava, ettei sille enää morjesta avosylin vastaanottaen, vaan enemmänkin sitä tervehtii sarkasmin katkuisella ”oh, it´s you again, how lovely” tyylisellä tervehdyksellä. Ei niin kiva, että pääsit käymään. Olisin voinut pärjäillä ilman pidemmänkin hetken. Sille ei tee mieli tarjota kahvia tai muita virvokkeita, ei kysyä maistuisiko drinkki, koska se yleensä pidentää sen vierailun kestoa. Sen sijaan pieni toivo pään sisällä kuiskaa, että ehkä se ymmärtää lähteä piankin tarjoilujen puuttuessa. Toivossa on hyvä elää, sanoi lapamato.

Toki elämässä on olemassa tilanteita, joihin ahdistus kuuluu, kuten erotilanteet tai monet muut elämää hetkauttavat kriisit (läheisen kuolema, vakava sairaus jne.), mutta paniikkihäiriössä tai ahdistuneisuushäiriössä sitä ahdistuu ikään kuin herkemmin ja aina ahdistuksen syytä ei tiedä itse. Joskus se voi olla väenpaljous ja hälinä ja hölinä ympärillä. Joskus nuo asiat taas eivät häiritse ollenkaan.

Kun ahdistaa, on myös ok pyytää apua. Itse valitettavasti vieläkin häpeän tavallaan pyytää apua ja useimmiten päädynkin lähettämään viestin, jossa kysyn esimerkiksi kavereilta seuraa, jotta en olisi oloni kanssa liikaa yksin, ja hetken päästä poistan viestin tai viestit kokonaan. Joskus vetoan siihen, että poistamani viesti olisi eksynyt väärään keskusteluun. Onneksi nykyisissä sovelluksissa viestien poistaminen on mahdollista, ehhehe.. Ajattelen siis, että tämän kanssa on osattava olla yksin, vaikka eihän se niin ole. Elämään kuuluu myös nämä varjopuolet ja notkahdukset välillä huonompaan ja sitten taas nousu entistä ehompana. Kuitenkin siis edelleen häpeän pyytää apua olooni ja kun oikein ahdistaa, on vaikeampaa myös sietää ”torjuntoja”.

Sinänsä nurinkurista on se, että haluamme näiden mielen asioiden olevan yhtä normaaleja kuin murtunut jalka tai vuotava nenä, mutta silti saatamme itse sortua vähättelemään pahaa oloa muille, jopa lähimmillemme. Useimmiten ajatellaan, että negatiivisia asioita ei tule tuoda ”kahvipöytään”, mutta fakta vain on se, että elämään kuuluu myös ne sen säröt. Minä en huonoina hetkinä hyväksy itseäni tällaisena kuin kaikkine hyveineni ja vikoineni olen ja koen herkkyyteni lähinnä taakkana. Ne ovat niitä hetkiä, kun toivoo olevansa joku muu. Kuitenkin teen töitä sen eteen, että jonain päivänä vielä hyväksyn myös niinä huonompina hetkinäni. Ja kuinka moni muu meistä myös sortuu sisäiseen haukkuvaan puheeseen ja itsensä ruoskimiseen vihapuheella itseään kohtaan. Tuon raipan tilalla olisi varmasti paljon miellyttävämpi esimerkiksi kepeä ja hento höyhen, jolla voisi silittää omaa poskeaan hellästi itsensä hyväksyen.