Letters from Uganda

3.10.2018 kia maria

Ensimmäinen viikonloppu Ugandassa

Yöllä Ugandaan saapuessa kulttuurishokki iski heti päin kasvoja. Kaikki tuntui erilaiselta. Liikenne on sekavaa, autot ajavat ”väärällä puolella tietä”, väistämisvelvollisuuksista ei ole hajuakaan ja autojen ja bodabodien välissä hyppii tien yli ihmisiä, koiria ja vuohia. Tiet ovat möykkyisiä ja elämää kadulla riittää, kaupat ovat auki vielä puolen yön aikaan ja joka puolella liikkuu ihmisiä. Ilma on lämmintä ja savuista.

Hotellille väsyneenä saapuessa yllätyttiin positiivisesti siitä, että hotellin ympärillä on aitaus ja vartiointi, piha-alue on suuri, jossa on esimerkiksi rantalenttiskenttä sekä uima-allas. Huone toki on mitä on, kolme kerrossänkyä yhdessä pienessä huoneessa, jonka lattiatilan täytti pelkästään meidän viiden tytön matkatavarat. Sängyissä on malariaverkot, mutta nukkumaanmeno jännitti, sillä verkot oli jätetty roikkumaan lattiaan (ei työnnetty patjan alle), jolloin lattialta pääsee verkkoa pitkin kiipeämään sänkyyn hämähäkkejä, liskoja, torakoita yms. Lisäksi jännitystä yöhön toi se, ettei huoneemme ovea saa lukkoon, eikä meillä ole huoneeseen avainta, vaan ovi on jatkuvasti aukaistavissa. Koko ensimmäinen yö meni heräillessä ja varmistamassa, onko viereen kömpinyt ylimääräisiä eliöitä tai aukeaako ovi lähestyvien askelten seurauksena.

Suihku- ja vessatilat olivat myös positiivinen yllätys, sillä vessoissa oli pöntöt (ei pelkkä reikä lattiassa) sekä suihkut olivat erillisiä suihkukoppeja lukittavilla ovilla. Kuitenkin ensimmäisen päivän ajan kaikkeen koskeminen tuntui pelottavalta bakteerien, loisten ja pieneliöiden vuoksi. Ehdin jo toisena päivänä työntää hammasharjani vaistomaisesti hanan alle, jonka jälkeen harja lensi roskiin ja lähdin ostamaan uuden (hanavesi ei todellakaan ole juotavaa).

Onneksi jo viikonlopun aikana kaikesta tuli normaalia ja huomasi, että täällä voi elää aivan normaalisti, nukkua rauhassa, nauttia suihkusta ja olla turhaan pelkäämättä normaalia elämistä tautien takia. Nyt jo neljäntenä päivänä olo tuntuu rennolta ja Uganda kodilta.

Kuva: Juuso Hakanpää

Viikonloppu oli ihana. Tutustuttiin porukan kanssa todella hyvin, enkä muista koska olisin viimeksi nauranut yhtä paljon. Jos ympärillä on sellaista porukkaa, jonka vuoksi poskiin sattuu, kun hymyilee niin paljon, ja joihin katsominenkin saa sun päivän puolet paremmaksi, niistä saa oikeesti olla onnellinen.

Toisaalta, kun porukkaa on tuntenut suhteellisen vähän aikaa, tänään mut teki maailman onnellisimmaksi perheen ja ystävien kanssa viestittely. Kun kaikki on ollut niin uutta ja kulttuurishokki on iskenyt päin kasvoja, ei oo rehellisesti sanottuna pystynyt eikä jaksanut edes vastata viesteihin. Ei välttämättä edes yhdellä sanalla. Oon kyllä onnellinen mun ystävistä ja siitä, että ne oikeesti ymmärtää ja tukee ja tsemppaa kaikessa. Oon kysellyt kavereilta ja perheeltä kuulumisia ja mulla on koko ajan tosi vaikee ymmärtää, miten siellä ei oo tapahtunut yhtään mitään, kun täällä on tapahtunut niin paljon. Tuntuu kuin olisi ollut täällä jo kuukauden, vaikka on vasta neljäs päivä.

Viikonloppuun on mahtunut matkustuksen jälkeistä lepäilyä uima-altaalla, porukalla tutustumista aamuyön tunneille asti, korttipelejä, joogaa hotellin nurmikolla, perinteistä afrikkalaista tanssia, rantalentopalloa sekä paljon naurua.

Kuva: Juuso Hakanpää

Kulttuuri Matkat

19.9.2018 kia maria

Few thoughts before takeoff

Nyt kun lähtölaskenta matkaan on käynnistynyt, joka päivä on tullut enemmän tietoiseksi yhdestä asiasta. Ikävä.
Oon tosi läheinen mun perheen ja tärkeimpien ystävien kanssa ja kun jostain välitän, mä välitän ihan tosissani. Arjen kulussa ja unelmia ja tavoitteita jahdatessa ei välttämättä joka päivä pysähdy ajattelemaan, miten kiitollinen on niistä asioista, mitä sulla jo on. Joskus on mentävä kauas nähdäkseen lähelle.

Mun mielestä on ihanaa, että tää vaihto on vaikuttanut mun arkeen ja ajatteluun jo nyt. Joka päivä herätessäni oon miettinyt, että haluan tehdä sellaisia asioita, mistä oikeasti tykkään ja viettää aikaa sellaisten ihmisten kanssa, joista välitän. Vaikka varsinkin viime päivät ovat olleet suureksi osaksi stressin ja huonosti nukuttujen yöunien takia enemmän tai vähemmän ”ups and downs”, oon joka päivä pysähtynyt katsomaan niitä mulle tärkeitä ihmisiä ja nauttinut ajasta heidän lähellään. Toissa viikonloppuna oltiin perheen kanssa syömässä ja vietiin illalla mummille auringonkukkia. Vaikkei esimerkiksi se lounas ollut mitään ihanan haikeaa yhdessäoloa ennen lähtöä, vaan pikemminkin vitsailua, kuittailua ja rentoa hengailua, se päivä merkitsi mulle todella paljon. Mun mielestä on ihaninta pysähtyä epätäydelliseen hetkeen ja tajuta, miten täydellinen se onkaan.

Viime päivinä oon hyvästellyt kaikki mulle tärkeimmät ihmiset. Vaikka takaisin tullaan jo kolmen kuukauden päästä, jokaisen ihmisen kohdalla on tuntunut, kuin pieni pala sydämestä särkyisi. Onneksi jo viikonloppuna vaihtoon Vietnamiin lähtenyt ystäväni osasi kertoa, että se helpottaa. Se särky sydämessä, pahoinvointi ja huono olo vaihtuu erilaiseen ikävään, hyvään ikävään. Ehkä ikävän pelkääminen on pahempaa kuin itse ikävä. Toisaalta, loppujen lopuksi ikävä on kaunis tunne, joka kertoo, miten paljon toisesta välittää.

Toinen asia, mitä oon viime aikoina paljon miettinyt, on rohkeus. Oon kuullut useasti Afrikkaan lähdöstä kertoessani, että olen rohkea. Ajatus tuntuu musta hassulta, sillä itse en ajattele itseäni erityisen rohkeana ihmisenä – päin vastoin. Itse en ajattele rohkeutta luonteenpiirteenä, vaikka luonne, persoona ja kokemukset siihen paljon vaikuttaakin. Mun mielestä rohkeus on aina päätös. Yksittäinen päätös yksittäisellä hetkellä.

Muistan, kun lapsena harrastin laulamista. Olin hyvin epävarma laulamisesta, sillä en oo oikeastaan koskaan ajatellut olevani siinä hyvä. Aina kevätnäytöksissä ennen esiintymisvuoroani itkin takahuoneessa, sillä mua pelotti aivan hirveästi mennä yleisön eteen laulamaan. Silti joka vuosi päätin, että menen. Mielestäni se kuvaa hyvinkin rohkeutta. Päätös tehdä jokin asia, vaikka miten se pelottaisi.

Muutama kuukausi sitten törmäsin jollain tasolla yksinkertaiseen, mutta silti hyvin voimakkaaseen lauseeseen, joka iskostui hyvin selvästi mieleeni; nothing changes if nothing changes. Tätä lausetta käytin motivaatiokirjeessäni hakiessani vaihtoon Afrikkaan. Haluan kehittää itseäni ja haluan elämäni kehittyvän jatkuvasti. Tuttuun ja turvalliseen takertuminen saattaa tuntua mukavalta ja toki teen sitä turhan usein niissä asioissa, mistä olen epävarma. Silti haluan tehdä päätöksiä, jotka kehittävät elämääni ja itseäni. Mikään ei muutu, ellei tee päätöstä asioiden muuttamiseksi ja mene rajojen ulkopuolelle. Ja tämä päätös, joka muuttaa asioita, joka menee mukavuusalueen ulkopuolelle ja pelottaa, se on rohkeutta.

Joka hetki on uusi tilaisuus olla rohkea.

Puheenaiheet Ajattelin tänään