Ladataan...
leyalife

...ja rytinällä! Jos ei ole viiteen viikkoon eväänsä heilauttanut, mitä nyt kävellyt uusia kaupunkeja ja kyliä ristiin rastiin, niin alkaa jossain vaiheessa tehdä jo mieli päästä takaisin normaaliin treenirytmiin. Kuinka fiksua se sitten on aloittaa niin, että vedetään zumbat, juoksulenkit ja extempore suunnistukset kaikki 24 tunnin sisään voi olla kyseenalaista. Heräsin aamulla siihen kun koko alakroppa huutaa hoosiannaa. Lonkan lähentäjät, pakarat, takareidet, pohkeet - ihan jokainen huutaa yhtä aikaa "senkin hullu nainen mitä meille teit!!". 

Suunnistamassa!

Zumbat ohjattiin maanantai-iltana ja olikin ihana taas päästä pitkästä aikaa tanssimaan! Rakastan ohjata mun zumba ja bodyfit tunteja. Meillä on ihana vakkariporukka, jotka ottaa myös uudet naamat iloisena mukaan joukkoon! Zumbassa käy ihan mieletön ryhmä naisia, kaiken ikäisiä ja kokoisia, eri taustoista ja siellä me sulassa sovussa toisillemme naureskellaan lantioita veivaten. Bodyfit tunnilla on myös muutama mies mukana matkassa ja sielläkin on todella hyvä yhteishenki. Toisia tsempataan, naureskellaan itsellemme ja välillä vähän toisillemmekin, vaihdetaan kuulumisia tunnin jälkeen ja kauhistellaan, että mitä "hauskaa" mä niille taas tällä viikolla keksin! On ollut ihan mieletöntä seurata jo vuosia sitten mun mukana aloittaneiden matkaa. Miten yhtäkkiä ne punnerrukset ja kyykyt ei tunnukaan niin kamalilta. Miten he omassa kropassaan tuntevat olonsa paremmaksi ja kuinka he ovat alkaneetkin nauttia siitä tunteesta kun tunnin jälkeen kroppa on väsynyt ja seuraavana aamuna (tai kahtena) lihaksia kolottaa. 

Tiistaina lähdin töissä lounaslenkkeilijöiden mukana lähipuistoon juoksemaan ja kas kummaa, kun oli matkassa taas muutama vauhdikkaampi kaveri sitä tulikin päästeltyä ihan kunnolla. Tarkoitus oli juosta "rauhalliseen tahtiin, kroppaa kuunnellen". No ihan ei mennyt suunnitelman mukaan ja tiesin jo viimeistä mäkeä toimistolle spurtatessa, että jalat tulee olemaan kipeät! Lounastreenit on ihan parhaita ajankäytön kannalta, mutta näin kesäaikaan hikoilusta palautuminen, varsinkin tällaiselle "naamahikoilijalle" on aina hieman haasteellista. On äärimmäisen hehkeä ja viehättävä olo, kun vielä suihkun jälkeen naamaa takaisin paikalleen maalatessa hiki puskee nenästä ja poskista läpi. Ei kuulkaa edes föönin kylmäpuhallus paljoa auta ja kun kaupan päälle on yleensä vielä kiire takaisin töihin, ei siinä paljoa istuta alas odottelemaan, että vähän tasaantuu. Noh, siinä sitten työpisteellä istuessa - punaisena kuin tomaatti - voi kollegat yhteistuumin naureskella arvuutella, että kukahan kävi lenkillä tänään.

Ajattelin töistä kotiin ajellessa, että en ehkä tee yhtään mitään koko iltana. Saatan sohvalla istuessa sormia sen verran liikutella, että saan selattua netin lamppuvalikoimaa. No mitä vielä, lapset tulivat isänsä kanssa puistosta tohkeissaan kertomaan, että siellä on tänään illalla, siis ihan kohta, alkamassa suunnistus mihin voi kaikki osallistua!! Voi ihanaa, mietin minä. Eiku trikoot ja lenkkarit jalkaan ja menoksi taas. Kieltämättä ilta oli ihanan aurinkoinen ja lapset olivat lievästi ilmaistuna innoissaan. Äiti, tää on NIIIIIIIN jännittävää. Ja olihan se, jännittävää ja kivaa. Yhdessä lukea karttaa ja miettiä missä seuraava rasti on. Nähdä se riemu kun ihan itse löysivät ja löytää omasta lähipuistosta nurkkia, joita ei vielä olla koluttu. 

Jotain luulisi, että oppi siitä aamun kankeudesta ja eilisillan väsymyksestä. Että voisi edes lepopäivän tänään pitää, mutta ei. Instaa selatessa pisti silmään, että eräällä ohjaajakollegallahan on tänään Strong by Zumba tunti! Sormet näpyttivät viestiä kollegalle nopeammin kuin aivot ehtivät tajuta mitä tapahtui... Ehkä mut saa huomenna aamulla nostokurjella sängystä ylös?!

Ladataan...
leyalife

No nyt on lomilta palattu ja toimistollakin on pari päivää kärvistelty. Ekaa kertaa vuosiin paluu lomalta tuntui todella, noh, ikävältä. Yleensä palaan töihin ihan virkistyneenä ja jos en nyt sentään innoissani, niin sanotaan nyt vaikka, että tyytyväisenä. Viikonloppu oli onneksi pidennetty maanantain arkipyhävapaan muodossa ja ehdittiin hieman totuttautua siihen kotona olemiseen kun meidän alakerta on ylösalaisin. Hyvin on alakerran remppaprojekti edennyt, mutta onhan siinä vielä melkein kuukauden päivät tekemistä. Se on hieman haasteellista kun alakerrassa ei oikein mahdu tekemään mitään ja keittiö koostuu jääkaapista, kahvikoneesta ja mikrosta! Yllättäen olemme viettäneet aikaa paljon ulkona... Itseasiassa koko viikonloppu meni jossain puistossa tai kotikadulla leikkiessä! 

Kun kotona näyttää tältä...

On parempi vaihaa maisemaa! Näkymiä Killiney Hilliltä

Saavuimme kotiin perjantaina illalla kahdeksan kieppeillä ja suunnistimme paikalliseen ravintolaan syömään kun kaikilla oli tietenkin nälkä. Lauantaille olin sopinut kaverin kanssa lähipuistoon treffit lasten kanssa ja siellähän se päivä mukavasti vierähti. Sunnuntaina tuli hoidettua muutama pakollinen ostos, kuten lapsille uudet lenkkarit. Kesä meni sujuvasti sandaaleissa, mutta onhan tuota jalkapalloa toki kivempi lenkkarit jalassa potkia. Varpaat kiittää! Lounaalle suunnistettiin Dun Laoghaireen meidän yhteen lempiravintolaan, Gourmet Food Parlouriin ja sieltä taas treffaamaan kavereita toiseen leikkipuistoon. Ilta oli kesäisen aurinkoinen ja päätimme vielä lähteä iltakävelylle Killiney Hillille. Dublin näytti meille taas parhaita puoliaan koko viikonlopun! Kesä täälläkin on ollut erikoisuudessaan ihanan lämmin, niinkuin muuallakin Euroopassa tänä kesänä. Täällä Irlannissa se vaan näyttäytyy maltillisempana 20+ asteena. Oli jännä kun perjantai-iltana täälläkin oli vielä 23 astetta lämmintä, mutta se tuntui viileältä Marseillen 34 asteen jälkeen. Huomasin viikonloppuna, että monella muulla oli shortsit ja hihattomat topit päällä, kun itse vetelin farkkuja ja t-paitaa päälle! Takkia en sentään mukana kantanut. 

Kyllä kaikki näyttää paremmalta kun aurinko paistaa!

Viikonloppu meni siis aikalailla kotikulmia kiertäen ja oli jotenkin todella ihana olla takaisin kotona, tutuilla kulmilla ja sattumalta törmätä puistoissa tuttuihin. Tuli taas ihan sellainen yhteisöfiilis, että tänne me kuulutaan. Tällä viikolla arki on sinänsä palannut uomiinsa, että lapset viettää päivät kolmeen asti päiväleirillä. Koulu alkaa täällä vasta reilun kolmen viikon kuluttua ja sitten koittanee uusi arki täälläkin. Kirjoittelin lomatunnelmista aikaisemmin ja siitä kuinka kaipasin muutosta työilmapiiriin (täällä). Kävin tuumasta toimeen ja odottelen vielä viimeisiä silauksia, mutta kunhan kaikki palaset on saatu loksahtamaan paikalleen voin huokaista helpotuksesta. Ainakin hetkeksi! Ensimmäinen osa suunnitelmaa on laitettu liikkeelle.

 

Ladataan...
leyalife

Odotellaan pääsyä lennolle Marseillesta Dubliniin. Kaikilla ranskiksilla on hiking bootsit jalassa?!  No olihan tuolla Etelä-Ranskassa tosi lämmin, yli 30 astetta, mutta ei siellä Dublinissakaan kylmä tule (ehkä?). Toisaalta siitä on kyllä niin kauan aikaa kun olen viimeksi ollut samanlaisissa helteissä et ehkä se 20 astetta tuntuukin kylmältä tän jälkeen. Tai ehkä nää on perheineen menossa vaeltamaan, mistäs minä sen tiedän. Pisti vaan silmään siinä kentällä konetta odotaessa.

Kentällä odottelusta tuli mieleen, että olipas taas kokemus. Oltiin kentällä aivan liian aikaisin ja siinä aika monta tuntia sai odotella. Lapset ensin aloitti kitisemällä et kuin kauan pitää odottaa ja milloin se kone lähtee. Siis ihan normaalia lapsiperheen odotusta.. No sitten seuraavaksi turvatarkastuksen jälkeen alkoi riekkuminen, siis sellainen ihan päätön riehuminen missä ei näin aikuisen silmään ollu mitään järkeä ja lähinnä kävi mielessä et kohta jotain sattuu vielä. Sain ne vikurit aisoihin, pienen tiukkaäänisen puhutteluun jälkeen. No okei, saattoi olla myös uhkailua mukana, vuoden äiti -palkinnot mennee toiseen osoitteeseen... Viimeinen odottelupätkä oli sitten koneeseen nousua odotellessa kun meidät kaikki matkustajat oli kuin lauma pässejä tungettu pieneen, kuumaan odotustilaan. Muistinko mainita muuten et lento oli kivasti reilun tunnin myöhässä et tuli sitten senkin takia lisäodottelua! No jokatapauksessa, siinä sitten oltiin kaikki kuin sillit suolassa ja odoteltiin kun porukkaa pukkaa lisää yhä pienemmäksi käyvään tilaan. Siinä meidän lähettyvillä oli muutama lapsiperhe ja olipas kuulkaa virkistävää nähdä kun muiden lapset riehuu ja kiljuu kun omat istuvat vieressä kuin pikku enkelit. Kerrankin. Smug alert! 8-vuotias sanoi sitä menoa katsellessaan, että tämähän on kuin  elokuvaa katselisi... Ilmeisesti hyvää viihdettä! Sanoin lapsille, että onpa virkistävää kun te ette tällä kertaa riehu ja voidaan tässä yhdessä jutustella.

No nyt onkin enää vajaa pari tuntia lentoa jäljellä. Voin sanoa, ettei tarvii yhtäkään lentokenttää nähdä vähään aikaan. Vaikka kuinka rakastan matkustelua niin on nää lentokentät kyllä niin uuvuttavia! Siis lasten kanssa. Yksin mennessä ei niinkään kun voi rauhassa lukea kirjaa ja chillaa. 

Ladataan...
leyalife

Istun kesälomareissun viimeistä iltaa itsekseni majapaikkamme kattoterassilla, nautiskellen lähes tukahduttavan kuuman Marseillen illan ääniä ja tuntua. Ilta alkaa jo kääntyä yöksi ja lämpötila lähentelee vieläkin kolmeakymmentä. Kuulen viereisiltä terasseilta ja alhaalta kadulta iloista torstai-illan puheensorinaa sekä muutamia autontorvien tööttäyksiä, mutta muuten on ihanan hiljaista. Päivän lämpö tuntuu vieläkin ihollani ja se oikein huokuu lattialaatoilta jalkapohjiini kun kävelen takaisin sisään kurkkaamaan, että lapset jo nukkuvat. Mietin, että tämä loma tuli todella tarpeeseen melko raskaan alkuvuoden jälkeen ja olen nauttinut täysin siemauksin jokaisesta hetkestä. Myös niistä lapsiperheen taistelukohtauksista, joista olen selviytynyt kunnialla läpi (lähes) joka kerta. On se vaan niin, että kun stressaa kaikesta muusta vähemmän sitä jaksaa noita lasten kinastelujakin paremmin. 

Tänä kesänä olen ollut työmaalta fyysisesti poissa kohta viisi viikkoa, joista kaksi ensimmäistä tein Helsingistä etänä töitä ja viimeiset kolme lomaillen Etelä-Ranskassa. Muistutuksen sana itselleni tässä kohtaa, että ei ole muuten kiva vääntää töitä kun muut ovat jo lomalla ja tekisi itsekin mieli lähteä Kumpulaan polskimaan! Jotenkin tuntui oikeastaan siltä, että koko alkuvuoden kura kulminoitui noiden kahden etäviikon aikana ja töiden puolesta olin jo viittä vaille valmis lähettämään pomolle erokirjettä. Ei sillä, että nyt mitään ihan järkyttävää olisi sinänsä tapahtunut. Muutamia yksinään pieniä asioita, jotka kasaantuivat omassa pääkopassa ja se koko vuoden sisälläni kantama stressi pamahti ulos. Itkin muutamanakin päivänä vuokrakämpän keittiönpöydän ääressä, työläppäri nenän edessä hokien itselleni, että kohta on loma - nyt ensin kerää itsesi hyvä nainen kokoon, sulla on viiden minuutin kuluttua asiakaspalaveri. Kun viimein perjantaina läppärin kannen suljin, oli olo puoliksi huojentunut. Osa minusta oli huojentunut, koska töitä ja siellä vallitsevaa ilmapiiriä ei tarvitse miettiä yli kolmeen viikkoon. Osa minusta kuitenkin samalla mietti, että sinne pitää jossain vaiheessa kuitenkin palata... 

Tällä lomalla olen miettinyt todella paljon elämää ja mitä minä siltä haluan. On ollut rannalla maatessa aikaa miettiä, mitä muuta voisin tehdä. Onko muita vaihtoehtoja kuin kokoaikaisesti töihin palaaminen? Entä voisinko tehdä jotain kokonaan ihan muuta? Mitä jos voisin määrittää omat työskentelytapani ja ajoittaa työt lasten koulupäivien ja kesälomien oheen? Kannattaako jatkaa jotain, mistä ei enää nauti vain sen takia kun niin on tehty ennenkin tai niin ne muutkin tekee, jos ei ole pakko? Maailma on mahdollisuuksia pullollaan ja kun on ottanut edes pieniä askelia muutosta kohti, on olo jo huomattavasti helpottuneempi. Vaikka mitään konkreettisesti ei ole vielä muuttunut, jo se erilaisten mahdollisuuksien tiedostaminen on ollut huojentavaa. Enää se töihinpaluu ei tunnukaan yhtä ahdistavalta kun tietää, että on muitakin vaihtoehtoja. Keskustelin tästä miehen kanssa ja alustavasti tehtiinkin jo muutamia suunnitelmia. Olen vähän sellainen tyyppi, että en tykkää valittaa valittamisen ilosta. Jos jokin asia painaa ja on huonosti niin sitten sille tehdään jotain. Joskus tuntuu, että ehkä melko spontaanistikin saatan tehdä päätöksiä elämän suunnasta, tosin niitä sitten kyllä puntaroidaan ja niistä keskustellaan, mutta harvemmin jään niin sanotusti tuleen makaamaan. 

Nyt vielä viimeisen illan ajattelin kuitenkin nautiskella Marseillen tunnelmasta, hiostavan kuumasta yöstä ja sitten huomenna suunnata kotiin katsomaan miltä se talo siellä oikein remontin keskellä näyttääkään. Niin, se onkin muuten sellainen asia mitä olen koittanut olla tässä lomalla miettimättä. Nimittäin se remontti, joka jatkuu vielä vähintään neljä viikkoa kotiinpaluun jälkeen. Ei keittiötä ja olohuonetta ollenkaan ainakaan kolmeen viikkoon. Taidan kääntää katseeni takaisin tuonne Notre Dame de la Garden kauniisiin valoihin päin ja jatkaa viereisen terassin ranskankielisen puheensorinan kuuntelua. Se on sitä parasta kuuntelua kun ei sanaakaan ymmärrä niin mieli lepää...

Ladataan...
leyalife

I scheduled the meetings for lunchtime so the guys in the sales team wouldn't have to get away from their desks too often...

Kun tuli nyt aloitettua kirjoittelemaan töissä mietityttäneistä asioista (kuten miehet ja niiden sukat, täällä) niin jatketaan samalla linjalla. Yllä oleva lausahdus tuli kollegalta eilen kun mietittiin sopivaa kokousajankohtaa. Lounasaikahan ei meikäläiselle pääpiirteittäin sovi lainkaan, koska olen silloin aina kuskaamassa lapsia koulusta kotiin. Tuo kollegan kommentti myyntitiimin käytännöstä, että työpisteeltä ei saisi juuri poistua jäi pääkoppaan kiertämään. Onkohan se vaan irlantilainen tapa, vai pelkästään tietynlaisten organisaatioiden tai tiettyjen tiimien tapa? Siis tuo kyttääminen. Se ajatus, että jos et ole toimistossa ja työpisteelläsi näkyvästi töitä tekemässä, niin silloin olet varmasti jossain lusmuilemassa.

Viimeksi törmäsin tähän ilmiöön edellisessä työpaikassani IT-tuessa, myöskin täällä Irlannissa. Ymmärrän toki, että se tietyllä tapaa kuuluukin tämäntyyppiseen työhön, että siinä puhelimen päässä täytyy olla. Mitenkäs muuten ne asiakkaat saa ketään kiinni jos kaikki on samaan aikaan kahvittelemassa? Lisäksi kyseisessä työpaikassa lähes kaikki työntekijät olivat nuoria, usein ensimmäisessä vakituisessa työsuhteessaan. Työyhteisö oli myös monikulttuurinen sillä kyseinen operaatio tarjosi tukea euroopanlaajuisesti, joten olihan siinä kaikilla totuttelemista. Nuorella työntekijällä mahdollisesti totuttelua työelämään ja sen asettamiin vaatimuksiin, mutta myös esimiehillä tutustua eri maista tuleviin alaisiinsa ja heidän tapoihinsa työskennellä. Silti mielestäni kyseisessä työpaikassa ilmapiiri saattoi tiimistä (ja ihan totta puhuen sen esimiehestä) riippuen olla todella lastentarhamainen. Kytättiin vessakäyntienkin määrää. True story! Ja niin oli myös vaihtuvuus kyseisissä tiimeissä todella suuri.

Olen huomannut samaa ilmiötä myös nykyisen työpaikkani IT-tuessa vaikka kyseisen organisaation henkilökunta on pääsääntöisesti vanhempia ja työelämässä kokeneempia. Olin tähän asti ajatellut, että ehkä tämä vaan on IT-tuen ilmiöitä? Kunnes kuulin tuon kollegan kommentin myyntitiimistä. Vaikka teen kyseisten henkilöiden kanssa läheisesti töitä, en juuri näe tai kuule (osittain tarkoituksella) taustalla pyörivää politiikkaa. Sitten muistin kommentin, jonka eräs myyntiorganisaation tirehtööri heitti mulle viime kesänä. Mä en yleensä näihin kauheesti kiinnitä huomiota, mutta kommentti tuli mieleeni nyt tätä ilmiötä miettiessäni. Viime kesänä mulla oli tapana tulla (täkäläisellä mittapuulla) aikaisin töihin ja vastaavasti lähteä kotiin aikaisemmin. Eräänä aamuna tämä tirehtööri, kun siinä parin pöydän päässä musta istui, heitti kommentin "no-one sees you coming in early" hyvien huomenten lomassa. Otin sen huumorilla ja tokaisin takaisin jotain "juu ei se työ tekijäänsä kiitä" -suuntaista. Nyt mietin, että ehkä tämä kommentti kuitenkin kuvastaa vielä vallallaan olevia käsityksiä siitä, millainen on ahkera ja hyvä työntekijä. Vaikka se olikin (ainakin osittain) tarkoitettu vitsillä, oliko siinä kuitenkin ehkä jokin totuuden hippu verhottuna huumorin taakse?

Olen erittäin onnellisessa asemassa sen suhteen, että mun pomoa ei voi hyvällä tahdollakaan syyttää "micromanagementistä" ja toisekseen meidän organisaatiossa suurin osa tekee töitä etänä. Pomo ei paljoa niskaan hengittele ja niin kauan kun homma toimii, mun ei tarvii selitellä missä olen ja mihin menen. Aluksi se tuntui kummalliselta, että ei tarvinnut kysellä jos piti iltapäivällä työajalla vaikka käydä lekurissa. Nyt kun siihen on tottunut, sitä kauhulla miettii millaista se olisikaan jos joku kokoajan kyttäisi mitä mä teen ja missä meen. Ei sillä, että tässä nyt laakereillaan levättäis päivästä toiseen, mutta on se aika vapauttava tunne kun tietää, että pomo luottaa siihen, että mä hoidan hommani. Ja sen huomaa myös meidän koko organisaatiossa sillä vaihtuvuus on melko vähäistä. Moni on ollut samassa työssa saman pomon alaisena jo useamman vuoden, ihan meidän tiimin perustamisesta lähtien. Vaikka tässäkin duunissa on paljon niitä ei niin kivoja juttuja, ihan kuten kaikissa hommissa, niin ne ei aina tunnu niin pahoilta kun homma muuten pelaa.

A. Sinivaara omassa Onnenpäivä-blogissaan pohti työmotivaatiota (postaus täällä) ja sieltä yksi lause pisti silmään, joka aika pitkälti kuvastaa mun mietteitä koko asiaan:

"Hyvä esimies saa alaisensa innostumaan. Ei innostunutta ihmistä tarvitse koko ajan olla valvomassa ja patistamassa. Se tekee hulluna töitä ihan omasta tahdosta."

Niinpä. Se, että joku kyttää mun vessakäyntejä tai sitä kuinka usein ja kuinka pitkään olen poissa työpisteeltäni ei saa mua kyllä innostumaan tekemään töitä yhtään sen enempää kuin on pakko. Lähinnä se saa mut ärsyyntymään ja pikkuhiljaa miettimään työpaikan vaihtoa, jos ei ihan eri firmaan asti niin vähintäänkin eri organisaatioon firman sisällä.

Pages