Takaisin ruotuun…

…ja rytinällä! Jos ei ole viiteen viikkoon eväänsä heilauttanut, mitä nyt kävellyt uusia kaupunkeja ja kyliä ristiin rastiin, niin alkaa jossain vaiheessa tehdä jo mieli päästä takaisin normaaliin treenirytmiin. Kuinka fiksua se sitten on aloittaa niin, että vedetään zumbat, juoksulenkit ja extempore suunnistukset kaikki 24 tunnin sisään voi olla kyseenalaista. Heräsin aamulla siihen kun koko alakroppa huutaa hoosiannaa. Lonkan lähentäjät, pakarat, takareidet, pohkeet – ihan jokainen huutaa yhtä aikaa ”senkin hullu nainen mitä meille teit!!”. 

Suunnistamassa!

Zumbat ohjattiin maanantai-iltana ja olikin ihana taas päästä pitkästä aikaa tanssimaan! Rakastan ohjata mun zumba ja bodyfit tunteja. Meillä on ihana vakkariporukka, jotka ottaa myös uudet naamat iloisena mukaan joukkoon! Zumbassa käy ihan mieletön ryhmä naisia, kaiken ikäisiä ja kokoisia, eri taustoista ja siellä me sulassa sovussa toisillemme naureskellaan lantioita veivaten. Bodyfit tunnilla on myös muutama mies mukana matkassa ja sielläkin on todella hyvä yhteishenki. Toisia tsempataan, naureskellaan itsellemme ja välillä vähän toisillemmekin, vaihdetaan kuulumisia tunnin jälkeen ja kauhistellaan, että mitä ”hauskaa” mä niille taas tällä viikolla keksin! On ollut ihan mieletöntä seurata jo vuosia sitten mun mukana aloittaneiden matkaa. Miten yhtäkkiä ne punnerrukset ja kyykyt ei tunnukaan niin kamalilta. Miten he omassa kropassaan tuntevat olonsa paremmaksi ja kuinka he ovat alkaneetkin nauttia siitä tunteesta kun tunnin jälkeen kroppa on väsynyt ja seuraavana aamuna (tai kahtena) lihaksia kolottaa. 

Tiistaina lähdin töissä lounaslenkkeilijöiden mukana lähipuistoon juoksemaan ja kas kummaa, kun oli matkassa taas muutama vauhdikkaampi kaveri sitä tulikin päästeltyä ihan kunnolla. Tarkoitus oli juosta ”rauhalliseen tahtiin, kroppaa kuunnellen”. No ihan ei mennyt suunnitelman mukaan ja tiesin jo viimeistä mäkeä toimistolle spurtatessa, että jalat tulee olemaan kipeät! Lounastreenit on ihan parhaita ajankäytön kannalta, mutta näin kesäaikaan hikoilusta palautuminen, varsinkin tällaiselle ”naamahikoilijalle” on aina hieman haasteellista. On äärimmäisen hehkeä ja viehättävä olo, kun vielä suihkun jälkeen naamaa takaisin paikalleen maalatessa hiki puskee nenästä ja poskista läpi. Ei kuulkaa edes föönin kylmäpuhallus paljoa auta ja kun kaupan päälle on yleensä vielä kiire takaisin töihin, ei siinä paljoa istuta alas odottelemaan, että vähän tasaantuu. Noh, siinä sitten työpisteellä istuessa – punaisena kuin tomaatti – voi kollegat yhteistuumin naureskella arvuutella, että kukahan kävi lenkillä tänään.

Ajattelin töistä kotiin ajellessa, että en ehkä tee yhtään mitään koko iltana. Saatan sohvalla istuessa sormia sen verran liikutella, että saan selattua netin lamppuvalikoimaa. No mitä vielä, lapset tulivat isänsä kanssa puistosta tohkeissaan kertomaan, että siellä on tänään illalla, siis ihan kohta, alkamassa suunnistus mihin voi kaikki osallistua!! Voi ihanaa, mietin minä. Eiku trikoot ja lenkkarit jalkaan ja menoksi taas. Kieltämättä ilta oli ihanan aurinkoinen ja lapset olivat lievästi ilmaistuna innoissaan. Äiti, tää on NIIIIIIIN jännittävää. Ja olihan se, jännittävää ja kivaa. Yhdessä lukea karttaa ja miettiä missä seuraava rasti on. Nähdä se riemu kun ihan itse löysivät ja löytää omasta lähipuistosta nurkkia, joita ei vielä olla koluttu. 

Jotain luulisi, että oppi siitä aamun kankeudesta ja eilisillan väsymyksestä. Että voisi edes lepopäivän tänään pitää, mutta ei. Instaa selatessa pisti silmään, että eräällä ohjaajakollegallahan on tänään Strong by Zumba tunti! Sormet näpyttivät viestiä kollegalle nopeammin kuin aivot ehtivät tajuta mitä tapahtui… Ehkä mut saa huomenna aamulla nostokurjella sängystä ylös?!

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *