Karhunpoika sairastaa – viikon kootut

Istun meidän ruokapöydän ääressä vilttiin kääriytyneenä, nenä läppärin ruudussa kiinni ja samalla kuunnelleen kun Storm Henry puhaltaa takapihan oven pielistä kylmää ilmaa. Se kuulostaa siltä, että kohta tulee ikkunat sisään tai vähintäänkin puutarhakalusteet löytävät uuden osoitteen naapuripitäjästä. Olen yleensä maanantait ”kotitoimistolta” töissä ja niin myös tänään. Päätin pitää noista oikeista töistä ”luovan tauon” ja alkaa kirjoitella vähän mietteitä ylös viime viikolta. (edit: kuten huomaa, niin ne oikeat työt kutsuivat taas melko piakkoin!)

karhunpoika_sairaastaa.jpg

Viikon piti alkaa mukavasti miehen kanssa yhteisellä vapaapäivällä maanantaina, mutta toisin kävi. Pikkumiehellä nousi sunnuntaina kuume ja niinpä häneltä jäi maanantaina koulu väliin. Ja tiistaina. Ja keskiviikkona. Se on toisaalta kätevää, että voin tehdä kotoota töitä niin ei tarvitse vähäisiä lomapäiviä käyttää lasten sairasteluihin, mutta käytännössä se kyllä tarkoittaa myös sitä, että niitä rästihommia tehdään sitten iltamyöhällä. Alkuviikko meni aika pitkälti potilasta ja töitä hoidellen. Tiistaina unohdin varata etukäteen paikan mun viikottaiselta joogatunnilta ja niinhän siinä kävi, että tunti oli tupaten täysi ja meikäläinen sai palata häntä koipien välissä takaisin kotiin. Että moi vaan Tammikuu ja uuden vuoden lupaukset… Keskiviikkoillaksi mulla oli sovittu treffit kaverin kanssa, intervalliharjoittelua. Hyvin toimi sekin tyhjentämään pään kaikista velvollisuuksista. Niin se vaan kummasti piristää ja hellittää niitä kiristyneitä hermoja kun reilun tunnin voi pistää kinttua toisen eteen sen kummemmin mitään muuta kuin vauhtia miettimättä! Kotiin palasikin kiukuttelevan hermoheikon sijaan jo kohtuu hyväntuulinen vaimo…

Torstaita kohden alkoi pikkumieskin näyttää jo hieman terveemmältä ja mullakin alkoi jo olla toimistolle asiaa, joten eikun poika kouluun. Siinä töihin ajellessa kävi kyllä jos jonkunlainen paska äiti ajatus mielessä. Ei se nyt ihan terveeltä vielä näyttänyt, mutta ainakaan ei kuumetta ollut. Selittelyn makua. Ehkä mun olisi kuitenkin pitänyt vaan perua ne kokoukset. Ihan totta puhuen poika alkoi olla oma itsensä vasta sunnuntaina! Toisaalta harmittaa, että tuli lähetettyä kouluun turhan aikaisin, mutta toisaalta töitäkin piti välillä päästä tekemään. Tämä on ehkä se suurin asia, mikä mua ahdisti töihinpaluussa. Silloin kun olin kotona se oli kovin helppoa. Jos oli pipi niin oltiin kotona eikä mua oikein muut velvoitteet painanu päälle. Ei tarvinnut miettiä, että lähettäiskö toisen puolikuntoisena kouluun vai ei. Tai ehkä sitä ei pitäisi miettiä nytkään, ehkä siihenkin pitäisi vetää vaan tiukka linja. Kipeenä ollaan kotona ja työt voi odottaa. Kenenkään elämä ei mun töistä ole kiinni, kukaan ei kuole jos en saa tarjousta lähetettyä just tänään. Ja sitten se tunnollinen minä nostaa päätään. Se, joka tietää mitä se kollegoille tarkoittaa jos mä viikoksi tiputan langat käsistä. Tämä kuvastaa aika hyvin sitä, mitä vanhemmuus mun mielestä aika pitkälti on. Sitä jatkuvaa balanssin ja rajojen löytämistä ja asettamista. Ihan jokaisella elämänalueella.

Perjantaina iltapäivällä olikin todellinen Thank God it’s Friday -fiilis. Kotiin päästyäni käytiin lasten kanssa kaupassa ostamassa poppareita ja vähän suklaata. Kotona nostettiin tarjoiltavat sohvan viereen (ja äitille lasi Baileysiä…!) ja laitettiin Netflixistä leffa pyörimään. Mikäpä olisi sen parempi keino virittäytyä viikonlopun viettoon. Lauantai aloitettiin hyvin hitaasti ja käytiin brunssilla Villagen ravintolassa. Siitä on tullut jo ihan traditio, siellä käydään joka lauantai jos ollaan kotona. Iltapäivälle oli sovittu vierailu ystäväperheen luo. Ei oltu heitä vuoteen nähty, asuvathan he niinkin kaukana kuin Dublinin pohjoispuolella, noin 40min ajomatkan päässä! Miten se onkin muka niin vaikeaa sopia noita treffejä, ihan kuin eri mantereilla asuttaisiin?! Toki reissut sun muut menot aina välillä menee ristiin, mutta ei se nyt näin vaikeaa voi olla. Sanoin viime viikolla myös heipat yhdelle työkaverille, joka vaihtoi firmaa. Hänestä on tullut todella hyvä ystävä mulle ja puhuttiin juuri siitä näkemisen vaikeudesta kun on niin kiinni siinä omassa arjessa ja tekemisessä. Sovin viime viikolla näiden molempien ystävieni kanssa, että täytyy enemmän laittaa nyt effortia siihen treffaamiseen. Ei se voi olla niin vaikeaa! Luulisi, että meikäläinen, jonka lapsuuden ystävät on oikeasti todella kaukana ja joiden elämää tulee usein vain somen kautta seurattua (no joo, ehkei pelkästään, mutta siltä se välillä tuntuu!), ymmärtäisi tehdä enemmän sen eteen, että näkisi sentään niitä ystäviä, jotka on tässä lähistöllä. Edes nyt samassa maassa! Mä en oikein ikinä tee mitään uuden vuoden lupauksia, mutta ehkä tässä on mulle itselleni nyt sitten tavoitetta tälle vuodelle. Että yrittäisi nähdä ystäviään enemmän, eikä antaisi niiden tapaasmisvälien kasvaa niin mahdottoman suuriksi.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *