Suomalainen simpukka

Olen aikamoinen hölösuu ja puhun paljon. Mutta omista tunteistani en puhu kenellekään, en edes miehellenni. Olen siis pahinta laatua oleva simpukka. Tätä asiaa ollaan terapiassa sivuttu useaan otteeseen, ja olen ryhtynyt miettimään syitä asialle. Toistaiseksi olen päätynyt seuraavaan listaan:

1. Ryhdyn aina (siis aina) itkemään, kun puhun ikävistä tunteista. Siksi vaaditaan täydellistä luottamusta, että avaisin suuni. Lisäksi en myöskään halua, että keskustelu saa heti turhan dramaattisen sävyn, kun alan pillittää. Mieluummin jätän keskustelun käymättä.
2. Pelkään, että saan kuulla jotain ikävää, ja pelkoni vahvistuvat. Jos sanon vaikka, että ”minusta tuntuu, että minusta pidetään vain siksi, että saan asioita aikaan”, niin olisi kamalaa jos asia olisikin niin. Jos en ota asiaa puheeksi, en ainakaan pety.
3. Pelkään, että ihmisten suhtautuminen minuun muuttuu, jos he saavat tietää, että minulla on negatiivisia tunteita niin monesta asiasta, ja että olen masentunut.
4. En edes aina tiedä, miltä minusta tuntuu.

Terapeutti kyselee paljon avoimia kysymyksiä. Kun ollaan puhuttu jostain asiasta, vaikka töissä tai kotona sattuneesta tilanteesta, hän usein kysyy mitä ajattelen siitä. Ja kun sanon jotain, seuraava kysymys on usein, mitä muuta ajattelen. Monesti mnusta on tosi vaikeaa tietää, mitä ajattelen. Pää lyö ihan tyhjää, mutta jotain on pakko sanoa tietysti, kun asiassa ei vaan siirrytä eteenpäin ennen kuin avaan suuni. Vähitellen olen ehkä pääsemässä jyvälle erilaisten tunteiden nimistä ja siitä miltä ne tuntuvat. Olemme lisäksi käyneet keskusteluja toisin päin: on nimetty joku tunne, ja sitten minun on pitänut kuvailla tilanne, jossa tämä tunne on minulle tullut.

Tunteiden tunnistaminen on ehkä ollut toistaiseksi kaikista hyödyllisintä terapiassa toistaiseksi. Olen oppinut itsestäni paljon, ja olen myös ymmärtänyt, että tunteet ovat sallittuja, ja että ne yleensä johtavat jonkunlaiseen reaktioon. Jos reaktio on epätoivottu, en pääse siitä ikinä eroon, jos en ymmärrä mikä sen aiheuttaa.

Minusta tuskin tulee koskaan kovin avoin omien tunteitteni suhteen. En kuitenkaan halua olla simpukka, koska se näköjään johtaa aika pahaan oloon. Ehkä kotilo olisi hyvä välimuoto, ainakin aluksi.