Olin vuosi sitten aidosti huolissani ystävästäni. Hän muutti toiseen kaupunkiin opintojen perässä, suoraan lapsuudenkodista. Pohdin, miten hän pärjää hiljaisen huoneen kanssa yksin. Tämähän on osa aitoa aikuistumista ja itsenäistymistä, jota kaikki käy läpi. Hän vain vaikutti niin hennolta. Pärjäähän hän varmasti?

Itse en ole juurikaan ollut yksin ensimmäisenä viikkona. Viikonloput täyttyivät ystävien repuista ja naurusta. Sain jopa vieraan keskellä viikkoa. Ensimmäisenä maanantaina en kuitenkaan edes käynyt ulkona, minne olisin mennyt? Enhän ollut edes varma missä lähin kauppa oli. Keskustaan tiesin kivan reitin. Siellä oli kuitenkin enemmän liikenettä ja paljon enemmän sireenin ääniä kuin vanhassa kaupungissani. 

En tiedä olenko väsynyt hektisestä muutosta vai olenko ahdistunut hiljaisuudesta ja yksinäisyydestä. En ole ikinä asunut yksin. Ensin kämppiksen ja sitten poikaystävän kanssa, aina on ollut joku turva. Jännittää olla yksin: mitä jos en pidä itsestäni? Entä kun kipeät muistot palaavat elokuvanauhana mieleen? Mitä jos sairastun?

Ystäväni sai niin hyviä uusia ystäviä, että lähti heidän kanssa kesälomalla ulkomaille. Hän oppi luontevan arkirytmin, jonka tahdissa soljui niin koulu kuin treenit. Käydessäni hänen luonaan kylässä hämmennyin: tätä minä haluan. Sillä ystäväni oli pärjännyt. Ehkä minäkin pärjään. 

kuva on oma