Terveisiä Lontoosta! Kuten toissa viikolla kirjoitin, vietin viime viikon Lontoossa ystävääni moikkaamassa ja osallistuin samalla kaupungissa järjestettylle Open City Docs -dokumenttielokuvafestivaalille. Loppujen lopuksi elokuvat jäivät vähän vähemmälle huomiolle kun tuntui olevan niin paljon muuta ohjelmaa, mutta olinkin jo etukäteen aavistellut että näin tulee käymään. Lontoossa oli kunnon kesä, eikä yhtään harmittanut olla juhannus poissa koti-Suomesta. Matkasta muodostuikin mainio yhdistelmä kulttuuria, kahvittelua (sekä kaljoittelua) ja auringonpaistetta!

Elokuvateatterin läheisyydessä oli pieni puisto, Gordon Square, johon etsiydyin useasti elokuvien välissä. Hain kahvin tai voileivän suloisesta puutarhakiskasta ja istahdin nurmikolle lueskelemaan muiden lounastuntiaan auringossa viettävän lontoolaisen joukkoon.

Perjantaina kävimme keikalla katsomassa Jaakko Eino Kalevia Courtyard Theatre -nimisessä paikassa. Paikka oli tupaten täynnä, vaikka keikka ilmeisesti ei ollutkaan loppuunmyyty, enkä kyllä tajua miten sinne olisi yhtään enempää ihmisiä mahtunut. Kuulimme suomea puhuttavan muutamaan kertaan illan aikana, mutta pääosin keikka näytti houkutelleen paikallisia, jotka tuntuivatkin nauttivan suuresti. Lontoossa asuva ystäväni osasi kertoa että artistin ympärillä onkin kaupungissa meneillään ihan hyvä ”hype”. En ollut nähnyt artistia aiemmin livenä, joten odotin keikkaa innolla. Mies esiintyi rumpalin, taustalaulajan sekä saksofonistin kanssa, vaikka pääosassa olikin tietysti Jaakko itse syntetisaattoreineen sekä muine ”laitteineen”. Valitettavasti keikka jätti lopulta hieman kylmäksi. Äänentoisto-ongelmista kärsittiin koko esityksen ajan ja johtuen ehkä niistä, tai jostain muusta, koko keikka tuntui hieman sekavalta. Koko bändi näytti erityisesti alussa siltä ettei oikein tiennyt mitä teki, biisien sanoja unohdeltiin ja kuin kirsikkana kakun päällä, viimeinen biisi tuli ”yllätyksenä” koko poppoolle, joka poistui hätäisesti lavalta biisin loputtua ja yleisö tajusi lavan tyhjettyä että keikka taisi loppua. Molemmat laulumikit oli myös miksattu turhan alas ja syntikkahäröilyt tuntuivat olevan ainoa mikä kuului yleisöön saakka kunnolla. Mutta kunhan setti tuosta ryhdistäytyy, niin luvassa on varmasti hienoja keikkoja. Jaakko Eino Kalevin levyltä kuultuna ”viileä” elektropop sai livenä mukavia kasaridisko-vaikutteita ja toimi kivasti jopa tanssimusiikkina. Hieman enemmän olisin kuitenkin kaivannut yleisön ja tilan haltuun ottamista Jaakko Eino Kalevilta itseltään, vaikka miehen olemukseen toki olennaisesti tietty lakonisuus kuuluukin.

Jaakko Eino Kalevin perjantaiselta keikalta.

Olen suuri kattoterassien ystävä, joihin hurahdin erityisesti Melbournessa asuessani. Ilokseni pääsinkin testaamaan jopa kahta Lontoon-viikkoni aikana. Ensimmäinen sijaitsi Peckham Ryen alueella parkkihallin katolla kahdeksannessa kerroksessa, ja sinne kiivettiin parkkihallin kerrosten läpi. (Toiseen kiivettiin ihan portaita mutta ylhäältä oli silti yhtä hienot näkymät.) Melbournessa aina toistelin itselleni, että ”tämä ei kuitenkaan toimisi Suomessa, koska melkein aina sataa”. Lontoo on kuitenkin sääolosuhteiltaan aivan yhtä epävakaa kuin Suomikin, joten mielessä alkoikin kyteä ajatus kattoterassista Helsingin keskustassa. Sisustukseltaan kumpikin paikka oli ”Flow-tyylinen”, ja tarkoitan tällä tyylikkään tilapäistä eli nurmimattoa ja erillaisista edullisista rakennuselementeistä kuten puulavoista koottuja istuimia ja pöytiä. Ihan hyvin voisi toimia Suomessakin!

Näkymiä kattoterassilta Lontoon kattojen ylle.

Hauskinta Lontoossa ovat tietysti pienet hauskat putiikit ja kahvilat, joita löytyy kaikkialta, mm. yhdeltä lempialueistani Brick Lanelta. Sieltä löytyi muun muassa alla kuvattu Cereal Killer Café, jonka seinät oli päällystetty muropaketeilla. Kahvilassa myydään muroannoksia ”subway-tyyliin”, eli ensin valitset murosi, siihen maidon, ja lopulta sopivat täytteet. Harmitti hirveästi etten ohikulkiessani kerennyt jäämään välipalalle, mutta ensi kerralla ehdottomasti!

Cereal Killer Café Brick Lanella.

Kävimme luonnollisesti myös teatterissa. Kerroin toissaviikkoisessa postauksessani että olimme buukanneet liput Alice’s Adventures Underground -nimiseen esitykseen immersive theatre -kokemusten kaipuussa. Arvosteluista olin jo etukäteen arvannut, että kyseessä ei ollut aivan niin huikea elämys kuin viimeksi Lontoossa näkemäni Drowned Man, eikä tosiaan ollutkaan. Alicea tulisi kuitenkin arvostella hieman eri asteikolla kuin Punchdrunkin upeaa teosta. Saavuimme teatterille, jossa ensin odottelimme hetken aulassa kunnes pääsimme pienissä ryhmissä sisään esitykseen. Yhtä aikaa esitykseen päästettiin ehkä 40 ihmistä, josta joukko hajaantui nopeasti kahtia kun Valkoinen Jänis kehotti meitä joko syömään tai juomaan mystisen pikku herkun, ja valintojemme mukaan menimme eri ovista eteenpäin. Pian jakauduimme vielä uudestaan kahteen ryhmään, joten suuri osa esityksestä koettiin reilun 10 hengen porukassa. Punchdrunkin esityksessä pääsi lavasteissa vaeltamaan vapaasti, avaamaan ovia ja kulkemaan niistä, ja muutenkin liikuttiin pääasiassa yksin. Alicessa pysyimme visusti oman pienryhmämme kanssa ja esityksen hahmot juoksittivat meitä huoneista ja paikoista toiseen läpi Ihmemaan. Lopulta päädyimme Hullun hatuntekijän teekutsuille ja Herttakuningattaren oikeudenkäyntiin. Ilta oli kaikinpuolin hauska, ja suosittelenkin esitystä ehdottomasti kaikille! Mikäli immersive theatre on vielä käsitteenä uusi, on hienosti lavastetusta Alicesta helppo aloittaa.

Sisäänkäynti Alice’s Adventures Underground -esitykseen.