Tutustuin Haruki Murakami tuotantoon Kafka rannalla -kirjan kautta (jonka ilmeisesti olen lukenut englanniksi koska suomennos tuli vasta vuonna 2009 ja muistaakseni lukukokemuksesta on kuitenkin aikaa). Viimeisen parin vuoden aikana luin myös Norwegian Woodin (kirjasta tehdyn elokuvan perusteella) sekä Sputnik-rakastettuni. Murakamin tuotannossa on jotain minulle hankalaa, sillä vaikka pidän kovasti kirjailin ideoista sekä maagisesta realismista (esimerkiksi Sputnik-rakastetussani on kohtaus, jossa henkilö jää lomamatkalla yöksi jumiin huvipuiston maailmanpyörään ja kiikareilla löytää hotellihuoneensa ikkunan, ja sitten kauhukseen näkee siellä itsensä harrastamasta seksiä tuntemattoman miehen kanssa – ihan selkäpiitä karmivan hieno kohtaus!), niin kielessä on jotain ärsyttävää, tökkivää ja lapsenomaista, mikä estää minua täysin nauttimasta kirjoista. Ehkä ongelma poistuisi jos lukisin teokset alkuperäiskielellä mutta siihen lienee vielä aikaa 😀 Murakamia ilmeisestikin suomennetaan vielä englanninkielisten laitosten perusteella, mikä varmasti vaikuttaa asiaan.

1Q84:ää pidetään joka tapauksessa Murakamin pääteoksena, ja nyt osat 1&2 luettuani en lainkaan ihmettele. Muut lukemani Murakamin kirjat tuntuvat olevan vain alkusoittoja, ideoiden kehittelyä. Tuntuu kuin Murakami kaiken aikaa olisi valmistellut 1Q84:ää, ja ideat, joita hän ei saanut mahtumaan tähän teokseen, hän kirjoitti muihin teoksiin, jotka 1Q84:ään verrattuna ovat kuin novelleja, yhden idean ympärillä pyöriviä yksinkertaisia satuja. 

1Q84 on fantasiakertomus, mutta pohjimmiltaan kuitenkin rakkaustarina. Päähenkilöinä ovat Tengo, kolmekymppinen matematiikan preppausope ja aloitteleva kirjailija, joka palkataan muokkaamaan lukiolaistytön kirjoituskilpailuun lähettämästä tarinasta romaani, sekä Aomame, liikunnanohjaaja, joka vapaa-aikanaan tappaa väkivaltaisia miehiä. Tengon ja Aomamen tarinoita seurataan vuoroluvuin. Molemmat näyttävät jossain vaiheessa siirtyneen vuodesta 1984 vuoteen 1Q84, jossa Q merkitsee arvoitusta, taivaalla paistaa kaksi kuuta ja pikkuväki liikkuu metsissä. Tarinoita seuraataan pitkään itsenäisinä juonilinjoina, ja vasta oikeastaan toisen kirjan alussa juonilinjat alkavat risteytyä. Kerronta on pikkutarkkaa ja juoni etenee hitaasti, mutta sujuvan koukuttavasti. Aika pitkään lukijaa kiusataan oudoilla tapahtumilla, jotka päähenkilöitä eivät juuri tunnu hetkauttavan, mutta joita ei lukijalle selitetä. Molemmat henkilöt esimerkiksi huomaavat taivaan kaksi kuuta, mutta ohittavat asian olankohautuksella. Massiivisen (n. 800 sivuisen) kirjan viimeisen parinsadan sivun sisällä tapahtumat alkavat todella mutkistua, mutta mitään ei selitetä ennen viimeistä 50 sivua. Silloinkin kirja tietysti loppuu ilman asioiden ratkeamista, koska kolmososa on eri niteessä (ja vasta suomennettu).

Yhteiskunnallisista teemoista näkyvimmin esille nousaa uskonnollisten liikkeiden (/kulttien) haitallisuus ja niissä ilmenneet nuoria tyttöjä hyväksikäyttämisskandaalit. Muuten kritiikki jää vähäiseksi. Tyyliltään kirja onkin lähempänä puhdasta fantasiaa kuin esimerkiksi Orwellin 1984, josta kirja nimensä lainaa, ja jossa yhteiskunnallinen kritiikki on kuitenkin kantava voima.

Yksi asia kirjassa vähän oudoksuttaa. On selvää, että seksi ja seksuaalisuus muun muassa äsken mainitun uskontoteeman vuoksi ovat kirjassa pinnalla, mutta henkilöhahmot keskustelevat seksistä toistensa kanssa oudon avoimesti. Esim. täysin tuntemattomalta ihmiseltä voi lounaan lomassa hyvin kysellä käsirautaleikeistä ja Tengo, kolmekymppinen matikanope käskee 17-vuotiasta lukiolaistyttöä laittamaan kirjansa tiedotustilaisuuteen tietyn paitapuseron jotta tämän rintojen muoto erottuisi paremmin. Niinku, ollaanko 1980-luvun Japanissa todella oltu näin suorasukaisia / seksistisiä / törkeitä??

Sivumäärästään huolimatta kirja on nopealukuinen ja erityisesti jännityksen huippuunsa nostattavat viimeiset parisataa sivua palkitsevat sinne ehtineen lukijan. Nyt en tietenkään malta odottaa että saisin käsiini sarjan kolmannen osan, joka on vasta pari viikkoa sitten julkaistu suomeksi. Kolmannessa osassa toivoisin esiteltyjen arvoitusten ratkeamista, rakkaustarinan kunnolla kukkaan puhkeamista sekä varsin korkeaksi nousseiden odotusten lunastamista jollain mielettömän hienolla loppuratkaisulla. Siis ei melkein mitään paineita kolmoselle.

Suosittelen lämpimästi, mutta vain kärsivälliselle lukijalle ja ihmiselle, joka ei vierasta maagista realismia tyylilajina.