Rakas ja paras monitaidefestivaali Helsingin juhlaviikot meinasi mennä tänä vuonna lähes ohi kaikenmaailman kiireiden takia. Mutta onneksi ei mennyt – ehdin loppujen lopuksi kokea viisi hienoa teosta (joista neljä viimeisen festivaaliviikonlopun aikana).

Ensin meditoin (lue: napsin kivoja värikkäitä kuvia Instagramiin) Kansalaistorille nousseessa Arboria-teoksessa. Kuvat teoksesta näyttivät somessa kivalta ja ihastelin itse erityisesti sitä miten eri väriset huoneet ja tilat installaatioon oli toteutettu ilman värivaloja, vain auringonvalon avulla. Kuitenkin 45 minuutin jonotus teokseen, jonka – let’s face it – kiersi lopulta aika nopeasti, tuntui hieman liioitellulta enkä kokenut saaneeni teoksesta irti mitään kauhean syvällistä. Liputan kuitenkin ilmaisen, julkiseen kaupunkitilaan tuodun taiteen puolesta ja erityisesti mieltä lämmittää se, että Juhlaviikot näyttää siirtyneen yhdestä Taiteiden yön massatapahtumasta pidempiaikaisten installaatioiden mahdollistamiseen.

Architects of Airin Arborian eri väreissä hehkuvat huoneet ihastuttivat

Huvilaan pääsin yhtenä iltana: onnekkaaksi illaksi valikoitui islantilainen Ásgeir. Hyvin valittu! Elektroelementein höystettyä folkia soittavan Ásgeirin keikka oli tunnelmallinen ja ihana kuin mikä! Lämppärinä esiintyi kotimainen taideindie-poppoo Lac Belot, joka itselleni oli mielenkiintoinen uusi tuttavuus.

Ehkä erikoisin kokemus sijoittui Suvilahden Kattilahalliin, jonne rakennetussa teltassa yleisö sai kokea UXO-teoksen täydellisessä pimeydessä. Etukäteen hieman hirvittänyt täyspimeys tuntui lopulta turvalliselta ja samalla absurdilta – kesken kaiken huomasin miettiväni onko minulla silmät auki vai ei. Määrittelyjä pakeneva UXO on ”yhteisöllinen äänirituaali” eli erilaisista ääniefekteistä, kuten huudosta, kolinasta ja hurinasta, koostuva teos, jossa kuitenkin kiinnostavinta on teoksen muoto eli pimeyden syleily.

Perjantai-iltana Alminsalissa koin jotain todella hienoa ja hypnoottista Gisèle Viennen Crowd-nykytanssiesityksen parissa. Lavan lattia oli peitetty turpeeseen, jonka seassa oli pulloja ja tyhjiä sipsipusseja. Teos käsittelee ”reivikulttuuria” mutta itselleni tuli vain vahvasti mieleen omat teini-iässä koetut kosteat juhlat Munkkiniemen rannassa, tai ehkä vähän myöhemmällä iällä jossain festareilla. 15 tanssijaa tanssii hidastettuna, välillä nopeutettuna mutta ah, kaiken aikaa niin tarkasti ajoitettuna, teknomusiikin sykkeessä. Monesta muusta nykytanssiteoksesta poiketen tanssijoilla oli myös omat tarinansa, oli riiteleviä pariskuntia, liikaa juonut tyttö, joku yrittää lähennellä toista, nuo pussailevat: kaikki nämä mikrotarinat saivat 1,5-tuntisen esityksen vierähtämään hetkessä.

Festivaalirupeaman päätti eilen Kalle Nion The Green. Kallen nimi assosioituu monella nykysirkukseen, mutta The Green on jotain nykysirkuksen, visuaalisen teatterin sekä valo-, video- ja äänitaiteen välimaastosta. Valon, äänen sekä esiintyjän saumattomalla yhteistyöllä on luotu upeita efektejä (tai illuusioita!). Esitys on lyhyt, n. 45 minuuttia, eikä siinä olekaan tippaakaan ylimääräistä. Se on samaan aikaan runsas ja minimalistinen, erittäin hillitty, tasapainoinen, yllättävä ja tyylikäs. The Greenin esitykset jatkuvat Cirkolla marraskuussa, suosittelen ehdottomasti!

Kalle Nio: The Green. Kuva: Helsingin juhlaviikot

Kiitos Juhlaviikot, ensi vuonna taas tavataan!