Ultra Bra – Sokeana hetkenä -tietokirja on UB-fanille mannaa

Aijaijai, monelta vuodelta tuntuneen ajan jälkeen sain vihdoin kirjastosta käsiini kaikkien aikojen lempibändini ”historiikin”eli viime vuonna ilmestyneen Ultra Bra – Sokeana hetkenä -bändikirjan. Tosiaan, pidän yhä Ultra Brata yhtenä lempibändeistäni, vaikka yhtye hajosi jo lähes kaksi vuosikymmentä sitten (vau miten vanha mä jo olen…). Toimittajat Ville Similä ja Mervi Vuorela kokosivat yli 300-sivuiseen teokseen bändin koko tarinan alkumetreistä hajoamiseen saakka.

Kirja on faneille uskomatonta nannaa. Tosin, täytyy myöntää, että alkuosan kuvaukset bändiläisten ala-astevuosista ja siitä kuka hengasi missäkin kaveripiirissä lukiossa, oli vähän puuduttavaa luettavaa ja meinasin lopettaa lukemisen alkuunsa. Onneksi en lopettanut, sillä sitten kun päästään siihen vaiheeseen, että bändi on kunnolla koossa, seuraa niin paljon uskomatonta ja kiinnostavaa infoa ettei olisi voinut uskoakaan.

Olin UB:n aikoina nuori, bändin hajotessa vasta mennyt lukioon enkä tiennyt hirveästi kulissien takaisesta maailmasta mitään. En usko edes tajunneeni miten vähän aikaa bändi oli ollut koossa ennen hajoamistaan, tai miten nopealla aikataululla neljä levyä julkaistiin. Hyräilin vain tyytyväisenä mukana ja hoilasin Savanni nukahtaa -hittiä kuoroni kanssa. Kaikki mitä en silloin tiennyt, tulee kirjan myötä piinaavan selväksi. Se, miten haastavaa 13-henkisen bändin kommunikaatio on ollut ja miten mestarisäveltäjä Kerkko Koskisen johtamistyyli on aiheuttanut ristiriitoja yhtyeessä. Miten saumattomasti Anni Sinnemäen ja Koskisen työskentely sujui. Miten nuoria bändiläiset olivat saavuttaessaan tuon kaiken. Mitä Anna Tuluston erossa todella tapahtui.

Parasta kirjassa on tuttujen biisien taustat. Monet UB:n alkuvaiheen biisien, kuten Veturi, taksi, valtamerilaiva, sanoista syntyivät oluen siivittäminä kosteissa sanoitusiltamissa. Sinä lähdit pois tehtiin Ismo Alangon masinoimissa varjoviisuissa kilpailubiisiksi neljässä tunnissa, ja sen musiikkivideon kuvauksissa laitettiin lentokoneet lähestymään lentokenttää eri suunnasta, jotta saataisiin mahdollisimman hyvä kuvakulma. Haikeankauniin Pärnun sanat ovat suoraan peräisin Sinnemäen ja Koskisen syksyiseltä lomalta kylpyläkaupungista. Ja kyllä, Anni Sinnemäki on todella ajanut hiomavaunulla sumuisena aamuna.

Kirja on nopealukuinen, vaikka hieman häiritsee tekstin kronologinen pomppiminen ja huoleton vaihtelu aiheesta toiseen. Tuntuu, että kirjaa tehdessä on ehkä tullut kiire – tai ehkä materiaalia bändiläisiltä on tullut yksinkertaisesti niin paljon, että sitä on ollut mahdotonta järjestellä sen enempää. Kaikenkaikkiaan Sokeana hetkenä on kuitenkin fanille todella mehukas paketti, joka pakottaa kuulemaan tutut biisit uudessa valossa. Bändiläiset kertovat kokemuksistaan rehellisesti ja yllättävänkin avoimesti – aikaa on selkeästi kulunut jo tarpeeksi, jotta kipeistäkin asioista voidaan puhua.

Ultra Bran ensimmäisen videon ohjasi Aku Louhimies ja Terhi Kokkosen päällä oli Anni Sinnemäen vähän aiemmin omissa häissään käyttämä häämekko.

Kulttuuri Kirjat

Emma Puikkosen Lupaus käsittelee ilmastonmuutosta äidin huolen kautta

Emma Puikkonen oli aiemmin kirjailijana itselleni täysin tuntematon, mutta nousee Lupaus-romaanillaan ehdottomasti kiinnostavimpien kotimaisten nykykirjailijoiden joukkoon.

Ilmastonmuutoksesta yhä pahemmin kärsivään lähitulevaisuuden maailmaan sijoittuvan Lupauksen päähenkilö on Rinna, jonka isä lupasi tälle lapsena, kuten kunnon vanhemman kuuluukin, aina pitää Rinnasta huolta, tuli mikä tuli. Nyt Rinna on antanut saman lupauksen omalle lapselleen, Seelalle. Mutta ilmasto-olojen huonotessa ja ruokapulan uhatessa Rinna alkaa kokea yhä voimistuvaa ahdistusta siitä, ettei pystykään pitämään lupaustaan. Seelan kasvaessa teiniksi Rinna myllää lapsuudenkotinsa kasvimaan asentaakseen sen alle suojabunkkerin, koska ”tässä on nyt ollut kaikenlaista”. Vähitellen ahdistus eskaloituu paniikiksi ja Rinnan mieli murtuu. Kirjan aikarakenne on vapaa, ja jo alkusivuilla opitaan Rinnan päätyneen ympäristöahdistukseen sairastuneiden kuntoutuskeskukseen, jossa päivät vietetään puutarhatöitä tehden. Rinnan tarinan ohella seurataan tämän veljen Robertin matkaa Grönlannissa, jossa hän on tutkija-rakastettunsa Neevin kanssa dokumentoimassa jäätikön sulamista.

Kuvaus Rinnan ja tämän tyttären Seelan suhteesta on tosi koskettavaa luettavaa. Seelaa seurataan useassa eri iässä: pienenä vauvana, mielikuvituksekkaana pikkutyttönä, kärkkäänä teininä. Kiinnostavia, joskin hieman päälleliimattuja, ovat myös neljä erillistä lukua, joissa päähenkilön rooli annetaankin jollekin ”sivuhenkilölle”. Näiden kautta seuraamme päivän pääministerin elämää sekä tutustumme naiseen, joka päätyy perustamaan suojabunkkeribisneksen. Myös tutkija-Neevin vanhemmille on annettu omat lukunsa, jotka tuntuvat hieman hakevan tarkoitustaan. Varsinkin Neevin isän Georgen luku itsessään on upea ja liikuttava kuvaus vanhemman ja lapsen välien viilenemisestä ja sukupolvien välisistä arvoeroista, mutta kirjan tasapainon kannalta en osaa löytää luvun olemassaololle perusteita. Toki nämä luvut antavat lisänäkökulmia siihen, miten eri tavoilla ihmiset suhtautuvat ilmastonmuutokseen: toiset alkavat tehdä sillä bisnestä, toiset sulautuvat luontoon – kirjaimellisesti.

Loppupuolella ärsyttää myös hieman se, miten nopeasti Rinnan astuminen huolesta psykoosin puolelle käy. Huoli on toki ollut Rinnan arjessa ainoana vastuullisena vanhempana jo pitkään, mutta jotenkin koin, että matka bunkkerin hommaamisesta hallusinaatioihin olisi ollut pidempi.

Yleisesti ottaen olin kuitenkin erittäin tyytyväinen kirjaan, vaikka loppupuolella pakka tuntuikin vähän hajoavan. Kerronta on kaunista, Rinna hahmona on samastuttava ja uskottava, ja kirja varsin nopealukuinen. Romaani maalaa suhteellisen uskottavan skenaarion siitä, mitä lähitulevaisuudessa saattaa edessämme olla jonkin scifi-leffoista tutun dystooppisen näyn sijaan. Enkä yhtään ihmettele sitäkään, että kuntoutuskeskuksen lääkäri toteaa ilmastonmuutoksen tuoman epävarmuuden resonoivan erityisen voimakkaasti juuri äideissä. Teemoiltaan kirja ei tietenkään voisi olla ajankohtaisempi, ja se keskustelee hienosti vaikkapa Ilkka Kiven viimeviikkoisen HS-kolumnin kanssa.

Kulttuuri Kirjat