Kutsumattomat vieraat on epäuskottava viktoriaanisen ajan kummitusjuttu

Sadie Jonesin Kutsumattomat vieraat oli pitkään haluan lukea -listallani, mutta pääsin siihen käsiksi vasta nyt. Heti ensimmäisillä sivuilla minut valtasi syvä tyydytys: on niin ihana lukea hyvin kirjoitettua laatutekstiä. Kutsumattomat vieraat muistuttaa lähtökohdiltaan paljon esimerkiksi Sarah Watersin Vieras kartanossa  -romaania josta pidin paljon. Molemmissa on suuri kartano 1900-luvun alun Englannissa, jota asuttaa perhe, jolla ei oikeastaan olisi varaa asua noin suuressa kartanossa. Ylipäänsä 1900-luvun alun Englanti ja Downton Abbey -meininki kolahtaa! Pian kuitenkin paljastui, että ennakko-oletukseni kirjasta oli väärä.

Oletettavasti olin valinnut kirjan lukulistalleni siksi, että olin lukenut sen sekoittavan ”mystiikkaa”ja juuri tätä perienglantilaista kartanoelämää – mikä siis paperilla kuulostaa erinomaiselta, olenhan suuri maagisen realismin ystävä. Mutta mutta. Kirjan luettuani kävin lukemassa muutamia muita blogimaailman tekstejä kirjasta, ja ilmeisesti se on jakanut vahvasti mielipiteitä: toiset todella pitävät siitä. Itse olen vain todella hämmentynyt.

Kirjassa tosiaan seurataan Torringtonin perhettä, joka asuttaa suurta Sternen kartanoa. Perhe on rahavaikeuksissa ja heti kirjan alussa perheen pää, lasten isäpuoli Edward, lähtee kartanosta hankkimaan lainaa kartanon säilyttämiseksi. Taloon jäävät tunnekylmän ja hermoheikon oloinen äiti Charlotte sekä tämän kolme lasta, Clovis, Emerald ja Smudge (jonka olemassaoloa kukaan ei kovasti tunnu muistavan). On Emeraldin syntymäpäivä, ja hänen kunniakseen järjestetään illalliskutsut. Iltapäivällä lähellä kuitenkin sattuu junaonnettomuus, mistä syystä onnettomuuden selviytyjiä lähetetään Sterneen odottamaan jatkokuljetusta. Vieraat ovat kuitenkin outoja ja vaativia eivätkä suostu pysymään heille osotetuissa tiloissa, ja erityisesti yksi vieraista, Charlie, yrittää kylvää eripuraa talonväen ja illallisvieraiden joukossa. Seuraa yksi pitkä ilta, jonka aikana talonväki epätoivoisesti yrittää pitää hommaa kasassa.

Kirjan alku on tosiaan varsin perinteinen luokkayhteiskuntaromaani missä seurataan kartanonväen elämää: talonväki valmistautuu illalliskutsuihin, keittiössä raadetaan. Mutta suunnilleen puolivälistä alkaen asiat alkavat mennä todella oudoiksi. Alkuun tämä outo meininki sävähdyttää, mutta se miten asiat ratkeavat on vain yksi valtavan suuri antikliimaksi. Juuri mitään ei selitetä, mikä ei siis yleensä ole huono asia, mutta tässä tapauksessa tapahtumat jäävät vain todella oudoiksi. Antiklimaattista on myös se, että kahdesta suurimmasta konfliktista eli oudon vieraan Charlien läsnäolosta sekä nuorimman lapsen Smudgen käynnistämästä poniepisodista, ponijuttu ratkaistaan viimeiseksi, ihan kuin se tosiaan olisi koko kirjan oudoin juttu. Henkilöhahmoihin ei samaistu, heidän toimintansa motivaatiot ovat epäloogisia eikä heihin synny mitään tunnesidettä, oikeastaan he ovat kaikki aika ärsyttäviä. Kuin kirsikkana kakun päällä on typerä deus ex machina -tyyppinen ratkaisu rahaongelmiin. Kaiken lisäksi kirjan kannessa kehdataan verrata kirjaa Ian McEwanin Sovitukseen, jonka kanssa teoksella ei kyllä aikakauden lisäksi ole mitään yhteistä.

Mur, oikein suututtaa. Kiinnostaisi kyllä kuulla muiden lukijoiden mielipiteitä, erityisesti niitä positiivisia kokemuksia kirjasta 🙂

Jos viktoriaanisen ajan kummitusjutut kiinnostavat, niin suosittelen lämpimästi alussa mainittua upeaa Vieras kartanossa -teosta.

Kulttuuri Kirjat

Unenomainen Medusan huone on kevään hienoin esitys

Kuva: Aino Nieminen / Q-teatteri

Kuva: Milja Aho / Q-teatteri

Q-teatterissa loppuunmyydyille saleille pyörivä Saara Turusen Medusan huone on tämän kevään teatteritapaus, josta on jo kirjoitettu valtavasti. Medusan huone on itsenäinen sisarteos muutaman vuoden takaiselle Tavallisuuden aaveelle. En tuolloin tiennyt juuri mitään esityksestä etukäteen enkä ehkä sen takia nauttinut siitä niin paljon kuin olisin voinut, jos olisin ymmärtänyt että kyseessä on unenomainen ja fragmentaarinen esitys, josta ei tule etsiä juonta, vaan nauttia surrealistisista kohtauksista ja oudonhaikeasta tunnelmasta. Medusan huoneen kohdalla olin siis oppinut läksyni ja tiesin jo etukäteen miten suhtautua esitykseen.

Esitysten välissä on tietenkin myös tapahtunut paljon: olen lukenut Turusen upeankipeän Rakkaudenhirviön sekä viime vuonna ilmestyneen Sivuhenkilön, jossa kertoja havahtuu länsimaisen kirjallisuuden miesvaltaiseen kaanoniin. Näistä erityisesti Sivuhenkilö keskustelee selkeästi feministisen Medusan huoneen kanssa ja mielestäni on jotenkin kauhean hauskaa nähdä millaisen narratiivin nämä kaikki teokset yhdessä muodostavat.

Medusan huone käsittelee naisen asemaa ja sukupuoleen liittyvää vallankäyttöä, ja Tavallisuuden aaveen tapaan esitys koostuu lyhyistä kohtauksista, jotka tutkivat teemaa eri tavoin. Esityksen naishahmot ovat jollain tapaa ”rumia” tai vääränlaisia, mistä syystä he jatkuvasti joutuvat alistetuiksi, vähätellyiksi, hiljennetyiksi. Miehet ovat laumasieluisesti toimivia, formuloita tuijottavia sikoja (jopa kirjaimellisesti).

Osassa kohtauksissa symboliikka on hienovaraista, toisissa täysin rautalangasta väännettyä, kuten kohtauksessa jossa koulun rehtori (tulkintani mukaan, voin olla väärässäkin) vähättelee tytön kokemaa seksuaalista häirintää käskemällä olla tekemättä ”asiasta tämän isompaa numeroa” ja pistää naisen pyytämään anteeksi häiriköiltä. Tai hillittömässä homoeroottisessa kohtauksessa, jossa Ylermi Rajamaan ja Tommi Korpelan hahmot kiihdyttävät itseään lukemalla miesten kirjoittamista klassikkokirjoista naisia esineellistäviä lainauksia ja lopulta päätyvät piehtaroimaan keskenään kirjakasaan. Kaikkien kohtausten ”pointtia” en ihan tajunnut, mutta toisaalta ajattelen, että ehkä osan kohtauksista kuuluikin vaan olla viihdyttäviä tai visuaalisia – kun näytelmän tematiikka on niin vahva, olisi ollut puuduttavaa jos sanomaa olisi eksplisiittisesti toitotettu kaiken aikaa.

Tunnelma on jälleen unenomainen ja absurdi. Moni kohtaus on sanaton ja musiikilla ja visuaalisuudella on vahva rooli tunnelman luomisessa. Näyttelijäkaarti vaihtaa luontevasti rooleja naishahmoista mieshahmoihin mikä sopii tietysti teemaan hienosti. Näyttelijät tekevätkin upeaa työtä: ensemblessä on mukana lempparini Korpelan Tommin lisäksi Ylermi Rajamaa, Elina Knihtilä, Aksinja Lommi ja Katja Küttner. Monessa kohtauksessa saa nauraa, tosin naurussa on mukana haikea funny-because-it’s-true -lisävire. Yllättävät kohtaukset seuraavat toisiaan ja katsoja voi vaan soljua virran mukana, antautua esitykselle täysin. Vakavasta aiheestaan huolimatta esitys on lempeä ja jättää ravistellun, mutta pehmoisen olon.

Kevään viimeiset näytökset lienevät loppuunmyytyjä, mutta Medusan huoneen voi jatkossa nähdä esim. Tampereen teatterikesän ohjelmistossa elokuussa.

Kulttuuri Teatteri