Lumoava Teemestarin kirja on vakuuttava esikoisteos
En tiedä miksen ollut kuullut Emmi Itärannasta aiemmin, ennen tämän uusimman Kuunpäivän kirjeet -romaanin julkaisua. Innostuin heti muutaman arvion luettuani tästä nuoresta scifi-kirjailijasta ja joulukuussa luin tältä vuonna 2015 ilmestyneen Kudottujen kujien kaupungin. Pidin kirjasta, mutta en rakastanut sitä. Sen sijaan Itärannan esikoisteosta, Teemestarin kirjaa, huh: tätä kirjaa tosiaan rakastin!
Itärannan tyyli on omalaatuinen, mutta selkeä: kyseessä on jonkinlainen runollinen dystopia. Kudottujen kujien kaupungissa ja Teemestarin kirjassa on itse asiassa molemmissa hyvin samantapainen asetelma. Jossain lähitulevaisuudessa eletään tuhotulla maapallolla ja päähenkilö on sopeutunut hyvin asemaansa uudessa normaalissa, koska hän ei muusta tiedä. Kunnes tapahtuu jotain, joka rikkoo kuvion ja menneisyydestä paljastuukin jotain mitä virallisissa historiankirjoissa ei kerrottu. Myös loppuratkaisut jäljittelevät toisiaan, mutta jostain syystä nämä samankaltaisuudet eivät niin haittaa. Tai ehkä jos olisin lukenut Teemestarin kirjan ensin, olisin saattanut pitää Kudottujien kujien kaupungin samankaltaisuuksia ärsyttävänä, eli ehkä lukujärjestys oli onnekas sattuma.
Teemestarin kirja kertoo nuoresta Noria Kaitiosta, jonka isä toimii maaseudun pikkukaupungissa arvostettuna teemestarina. Ilmastonmuutoksen myötä sulaneet ikijäätiköt saivat meret tulvimaan vuosisatoja aiemmin, ja makeasta vedestä on selviytyjille tullut vähäinen resurssi, jonka kiintiönmukaista käyttöä valvotaan sotilasvoimin. Norian isä alkaa vhikiä tytärtään teemestarien saloihin ja paljastuu, että teemestarit valvovat salaisia lähteitä, joiden olemassaoloa ei saa paljastaa. Mutta kuten Itäranta kirjoittaa:
”Kun hiljainen tila salaisuuden ympärillä kerran särkyy, se ei voi enää eheytyä. Säröt pitenevät ja levenevät,kurkottavat kauas ja haarautuvat kuin maanalainen rihmasto, kunnes lopulta on mahdotonta sanoa, mistä se alkoi ja päättyykö se minnekään.”
Itäranta kertoo loppujen lopuksi dystooppisesta maailmastaan varsin vähän. Tätä voisi kritisoida, sillä tuntuu että taustatarinaan jää aukkoja, ja toisaalta myös siksi, että scifissä yleisestikin mielestäni luodut maailmat ovat kiinnostavimpia. Se, miten nykytilanteeseen on päästy ja miten asiat vaihtoehtoisessa tulevaisuudessa on järjestetty. Mistään tästä ei kerrota mitään, ja Kudottujen kujien kaupunkia lukiessa mieleen tuli väkisinkin, että tietääköhän Itäranta vastausta itsekään. Perinteiseen fantasiakirjallisuuteen kun kuuluu, että kirjailija tuntee luomansa maailman yksityiskohdat käytettyjen kolikoiden arvoista hallitsijasuvun linjastoon vuosisatojen taakse. Teemestarin kirjassa tämä yksityiskohtien vähyys ei haittaa, uppouduin upeasti soljuvaan ja kauniiseen kieleen niin täydellisesti. Jollain tapaa kieli ehkä myös etäännyttää, sillä tunnelma on kuin unessa ja jopa ”pahoja” tapahtumia seuraa jotenkin etäältä.
Haluaisin tavallaan antaa myös minipienen miinuksen ehkä aavistuksen päälleliimatusta ilmastonmuutosteemasta, mutta toisaalta näinä aikoina, voiko sitäkään alleviivata liikaa. Lumoava teos, jonka soisi kuuluvan vaikkapa lukion lukuohjelmaan.
