Rakastin Saara Turusen Rakkaudenhirviötä. Samastuin hyvin sen ulkopuolisuuden ja juurettomuuden täyttämään päähenkilöön, joka etsii itseään yhä uusista kaupungeista ja pettyy kerta toisensa jälkeen huomatessaan, että ei pysty elämään täälläkään. Samastuin myös päähenkilön äitiin, jonka ylle lankeaa musta pilvi, kun perheen isä ei huomaa tai osaa arvostaa, miten paljon äiti on taas siivonnut. Samastuin siihen tunteeseen, kun kaikki ikätoverit menestyvät, menevät naimisiin ja saavat lapsia ja itse katsoo tätä kaikkea vähän kuin sivusta.

Tähän sivustakatsomisen teemaan Sivuhenkilökin (jonka vihdoin sain monen kuukauden jonottamisen jälkeen kirjastosta käsiini) tarttuu. Sivuhenkilö on Rakkaudenhirviön itsenäinen jatko-osa: Rakkaudenhirviön viimeisillä sivuilla päähenkilö alkaa kirjoittaa tarinaansa kirjaksi, ja Sivuhenkilössä se on juuri julkaistu. 

Sivuhenkilö on kuin se elokuva, joka jatkuu vielä silloinkin kun onnellinen loppu on nähty. Populaariviihteessä häät, lapsen syntymä tai ensisuudelma ovat vakiokuvastoa juuri ennen lopputekstien käynnistymistä, vaikka kiinnostavaahan on oikeasti juuri se, mitä sen jälkeen tapahtuu. Rakkaudenhirviön loppu oli onnellinen. Päähenkilö tajusi, että kirjoittamalla ulkopuolisuuden ja häpeän tunteistaan, hän käsittelee niitä ja pääsee jatkamaan elämäänsä. Sivuhenkilössä käy piinallisen selväksi, että näin ei ole. Kustannussopimus ja julkaistu kirja eivät ole menestyksen, eivätkä erityisesti onnellisuuden takeita. On juuri päinvastoin. Pitää stressata siitä, kuka tulee kirjan julkkareihin, siitä ettei keksi mitään uutta kirjoitettavaa, siitä että pitäisi osallistua tyhmiin kirjallisuusiltoihin joissa ei osaa sanoa mitään ja erityisesti pitää stressata maan huomattavimman sanomalehden kirja-arviosta. Ja kun se vihdoin ilmestyy, ovatkin katastrofin aineet valmiit. Huono arvio lannistaa päähenkilön kokonaan. Kun saman vuoden syksyllä kirja voittaakin samaisen sanomalehden arvostetun palkinnon, kelkka kääntyy täysin. Huomion määrä yllättää kirjailijan eikä hän enää haluakaan osallistua kirjaansa juhliviin tilaisuuksiin, vaikka se on vasta saanut ansaitsemansa huomion. 

Vahva teema kirjassa on naiseuden kokemus ja patriarkaalisen yhteiskunnan piilevät rakenteet, joita vastaan räpiköimme, mutta jotka kuitenkin tulevat meille suoraan äidinmaidosta. Kirjallisuuden kaanonissa palkintopallit on varattu suurmiehille, taiteessa naiset ovat vain sivuhenkilöitä, tanssivat kauniisti taustalla kun miehet laulavat ja soittavat kitaraa. Naisille on osoitettu äidin rooli, ja se, kenelle se ei kelpaa, saa tyytyä sivustakatsojan osaan. Harmaahiuksisen kriitikon teksti herättää päähenkilössä havahtumisen tähän epäsuhtaan, ja vuoden aikana se kypsyy kapinaksi. Helpotus löytyy kun päähenkilö tajuaa voivansa ravistella valtarakenteita kirjoittamisen kautta.

Pidän Turusen helppolukuisesta (ei mitään päälleliimattua kikkailua vaan lineaarista ja selkeää kerrontaa!) ja yksityiskohtaisesta kielestä – ahmaisen kirjan päivässä. Samastun jälleen vahvasti moneen kohtaan. Kun päähenkilö saa vanhemmiltaan pakastemarjoja, hän tekee niistä valtavan määrän smoothieta:

”Pakastan ylijääneen jugurttimössön jälkiruokakulhoissa. Tunnen velvollisuutta ja joka päivä otan esille yhden kulhon, yritän syödä kivikovaksi jäätynyttä mössöä, mutta en onnistu, laitan sen mikroaaltouuniin ja otan ulos kiehuvana, syön tulikuumaa jugurttia, jossa on marjakokkareita ja tunnen outoa ahdistusta.”

Naurattaa samalla kauhealla tavalla kuin Turusen Tavallisuuden aaveessa berliinimunkkien ahmimiskohdassa: naurattaa, koska tiedän täsmälleen tuon tilanteen. Juuri arjen yksityiskohtaisessa, lakonisessa ja koomisessa kuvauksessa Turunen on terävimmillään. 

Normaalisti lukiessani en juurikaan mieti kirjoittajan henkilökohtaista elämää, mutta Turusen kirja on niin vahvaa autofiktiota että se suorastaan yllyttää siihen. Sivuhenkilön lukeminen aiheuttaa akuutin pakon googlata Rakkaudenhirviön teilannut Helsingin Sanomien arvostelu, joka (jotenkin outona pettymyksenä) ei ole lainkaan niin lannistava kuin Sivuhenkilössä annetaan ymmärtää. Täytyy siis olettaa, että moni muukin asia Sivuhenkilössä on vahvasti väritettyä, mikä onkin hyvä, koska jossain vaiheessa päähenkilön lakonisuus alkaa ärsyttää. Hän on kuin se yksi ystävä, joka kaikilla on: se kuka valittaa jatkuvasti, mutta ei tee valituksen aiheellensa mitään. Päähenkilön kokemus kirjansa väärinymmärtämisestä on myös ristiriitaista: toki tunnen empatiaa häntä kohtaan, mutta niinhän se vain nyt on, että ei kirjailija tai kukaan muukaan taiteilija voi määritellä yleisön kokemusta teoksesta. Siksi taiteilijuus on varmasti maailman vaativin asia, enkä pystyisi itse siihen. 

Naisen, erityisesti perheettömän naisen, paineista ja siihen liittyvästä rakenteellisesta häpeästä (Minulla ei ole lapsia -> olen huono ihminen. En haluakaan lapsia -> olen huono ihminen) Sivuhenkilö kertoo hyvin. Kiinnostavaa on myös kirjan sivujen ulkopuolelle levittäytyvä maailma, jossa Hesarin alkuperäisen kritiikin kirjoittanut kriitikko vastaa Sivuhenkilön syytöksiin. Taiteilijuus ja kriitikon valta, kysymys siitä, kenellä on oikeus kirjoittaa arvosteluja – näistä teemoista voisi jatkaa keskustelua pidempäänkin. Itselleni Sivuhenkilön merkitys on kuitenkin ulkopuolisuuden kokemuksen sanoittamisessa, ja toisaalta arjen, välillä tylsänkin, kuvailemisessa. Selvää on, että tämä kirja ei ole jokaiselle, mutta niille, jotka tunnistavat sen omakseen, se voi muodostua hurjan tärkeäksi. 

Edit: Helsingin Kirjamessuilla perjantaina 26.10. klo 17:30-18:00 käydään juuri tästä kritiikkiaiheesta tosi kiinnostavan oloinen keskustelu! Lisäksi Saara Turunen haastattelee Hakaniemi-lavalla lauantaina 27.10. klo 15 kriitikko Antti Majanderia.