Woodtourilla koettiin tunnelmallisia esityksiä

Leirinuotion taustalla oli hieno, väriä valojen mukaan vaihtava Luca Delgadon taideteos.

Kari Tapiiri ja Luotijuna viihdytti Yökerhossa.

Ivana Helsingin siskosten eli Paola ja Pirjo Suhosen ”boutique-festivaali” Superwoodia on vaikea lokeroida. Vuosaaren perukoilla metsän siimeksessä sijaitsevaan hotelli Rantapuistoon sijoittuva tapahtuma on poikkitaiteellinen aikuisten mökkiviikonloppu, artsu retriitti, Twin Peaks -henkiset 24/7 bileet. Ohjelmassa on about kaikkea uniikeista musiikkiesityksistä huulipunabaariin, foliohattutyöpajasta nuotiolaulupiiriin ja puunhalailusta vintageshoppailuun sekä utopiakonsultaatioon. Pelkästään nettisivuilla ohjelmaan tutustuminen etukäteen aiheutti lievää hämmennystä.

Myös itse tapahtumassa tuntui vähän siltä, että kaikkea oli liikaa, mutta silti vähän liian vähän. Joidenkin ohjelmanumeroiden olisi suonut toistuvan useammin, vaikka sekä perjantaina että lauantaina, tai useammin illan aikana – sillä kuten festareilla yleensäkin, puolet ajasta meni jonkinmoiseen haahuiluun. (Miksi se onkin aina niin?) Hotelli Rantapuisto, joka sinänsä oli täydellinen miljöö tapahtumalle, on iso ja sokkeloinen, ja erityisesti perjantaina pelkästään paikkoihin tutustuminen vei paljon aikaa ja tuntui, että missasimme monta asiaa. Lisäksi koska tilaa oli paljon ja ihmisiä sopivasti (eli ei liikaa!), niin välillä tuntui myös että vaelsimme pitkin käytäviä ihan yksin, bileitä etsien, miettien missä kaikki ihmiset olivat. Lauantaina osasimmekin jo paremmin suunnistaa, ja onnistuimme löytämään festarisisällöstä helmiä.

Perjantain kohokohta oli markkinointimateriaaleissa ”joukkosuunnistuksenomaiseksi musiikkirastipisteseikkailuksi” kuvailtu (tsiis mikä sanahirviö) Woodtour, josta olin kuullut kehuja myös edellisen vuoden tapahtuman tiimoilta. Ontuvat järjestelyt meinasivat vesittää kokemuksen heti alkuun: metsässä tapahtuvalle 2,5-tuntiselle kierrokselle oli ennakkoilmoittautuminen sekä rajallinen kapasiteetti, mutta silti sinne tunkivat melkein kaikki festarin osallistujat eikä järjestäjien puolesta kukaan mitenkään tarkastanut, kuka oikeasti oli ilmoittautunut mukaan. Tämä johti siihen, että erityisesti ensimmäisillä rasteilla väkeä oli aivan liikaa, eikä kukaan nähnyt juuri mitään. Onneksi vain sinnikkäimmät jaksoivat kierroksen loppuun, sillä sisällön puolesta kierros oli upea, ja loppua kohden vähentynyt väki antoi paremmat olosuhteet elämykselle. Kierroksen aikana nähtiin ihan todella mielettömiä ohjelmanumeroita, jotka oli upeasti valaistu ja selkeästi suunniteltu ainoastaan tätä tilaisuutta varten. Hienoimmat hetket tarjosivat Viitasen Piian herkkä esitys bambimetsässä, KO:MIn yyber-artsu viulu-lauluesitys joka päättyi pianonsoittoon meressä, sekä kierroksen hienosti lopettanut shamanistihenkinen uhrirituaali-loitsu-kuoroesitys. Kierroksen jälkeen olikin ihanaa vetäytyä leirinuotion ääreen kuulemaan akustista kitaransoittoa sekä syömään nuotiolla paahdettuja nauriksia!

Lauantain parhaita kokemuksia olivat Radio Helsingin hysteeriseen nauruun ja yhteislauluun päättynyt Paskalista Live, Kauriinmetsästäjien viileä indie-elektro sekä illan viimeinen bändi, mahtava Mary Ann Hawkins, joka tarjosi kunnon bailut 2-minuuttisilla surffirokkibiiseillään.

Sisältö oli siis timanttista ja yksityiskohtiin oli kauttaaltaan kiinnitetty huomiota. Erityisen mahtavaa oli se, että tapahtuman pieni koko mahdollisti festarituttujen syntymisen: kun samoihin tyyppeihin törmäsi tarpeeksi monta kertaa, niin Mary Ann Hawkinsin lauantaiyönä klo 02 alkaneella keikalla tuntui että mähän tunnen täältä kaikki! Lisäksi jo pelkästään ovien avaaminen hotelli Rantapuistoon, vanhaan Yhdyspankin koulutuskeskukseen, on jonkinmoinen kulttuuriteko. Historiaa henkivä rakennus on arkkitehtuuriltaan upea ja isoista ikkunoista on upeat näkymät sekä metsään että merelle – festivaalipäivinä mereltä nouseva sumu vain vahvisti outoa, hämyistä tunnelmaa. Myös hotellissa yöpyminen festarin aikana kannattaisi ehdottomasti, koska paljon ohjelmaa tapahtui myös lauantaina päivällä, ja tukikohta keskellä festaria helpottaa elämää aina. Järjestelyihin toivoisi kuitenkin pientä pontta ja esiintymistiloille niinkin yksinkertaista asiaa kuin lavaa. Monella ”lavalla” esiintyjä oli yksinkertaisesti lattialla samassa tasossa yleisön kanssa, mikä luonnollisesti aiheuttaa sen, että eturiviä lukuunottamatta kukaan ei näe mitään. 

Ilmeiseksi vertailukohdaksi nousi Hailuodon ihana Bättre Folk, joka voittaa hurmaavalla miljööllään sen, mitä järjestelyiden kotikutoisuudessa ehkä menettää. Molemmat ovat mahtavia lisäyksiä tämän maan festaritarjontaan: uskon vahvasti, että nimenomaan pienet, kiinnostavat ja laadukkaasti kuratoidut tapahtumat ovat festivaalien tulevaisuus massafestareiden sijaan.