Katja Kettu punktunnelmissa Timo Kämäräisen yhden-miehen-bändin säestämänä.

Kjell Westö ja Mikko Joensuu bändeineen

Maailman sympaattisin, Hailuodon saarella kesäisin järjestettävä musiikki- ja kirjallisuusfestivaali Bättre Folk laajeni tänä syksynä Helsinkiin. Bättre Folk Oförglömlig järjestettiin kahtena iltana Savoy-teatterissa.

Kahtena iltana Savoyn lavalla nähtiin sitä Bättre Folkin ohjelmistoa, mikä tekee festarista niin ainutlaatuisen, nimittäin mahtavat kirjailijoiden ja muusikkojen yhteisesitykset. Nytkin perjantaina esiintymään nousi mm. Laura Lindstedt Oneiron-romaanista tutun fiktiivisen punkbändin kanssa. Lauantaina lavalla nähtiin ensimmäisellä puoliajalla Riku Korhosen monologi banjon säestyksellä sekä Katja Ketun ja Timo Kämäräisen punkbändi, joka Savoyn lavalla vaikutti valitettavasti vähän lukion bändikatselmukselta, vaikka Kettu vetikin punksolistin roolinsa melko katu-uskottavasti.

Koko ensimmäinen puoliaika olikin vain alkusoittoa tai lämmittelyä väliajan jälkeen esiintyneelle Kjell Westölle. Alkuun Westö luki parista romaanistaan musiikkiin liittyvät katkelmat. Siinä samalla kirjailija kertoi miten musiikki on aina ollut hänen romaaneissaan läsnä, ja miten Bättre Folk -järjestäjät olivat pyytäneet häntä jo useasti sanoittamaan Älä käy yöhön yksin -biisin, joka on siis fiktiivinen kappale, jonka ympärillä Westön samanniminen romaani pyörii. Sitten lavalle jo astuikin Mikko Joensuu 6-henkisen bändinsä kanssa ja yhdessä Westö, Joensuu ja bändi esittivät ihan mielettömän hienon ja eeppisen, varmaan 15 minuuttia kestäneen Älä käy yöhön yksin -biisin, jonka aikana melkein tirahti kyynel.

Lopuksi esiintyi vielä Mirel Wagner, mutta vaikka Mirel onkin ihanaääninen ja kaunis ja upea ilmestys, jotenkin suht samantempoiset ja yksin kitaran säestyksellä esitetyt kappaleet eivät enää onnistuneet nostattamaan tunnelmaa Westö + Joensuu -spektaakkelin jälkeen.

Bättre Folkin parhaita puolia on se pieni kotikutoisuus, joka tekee koko hommasta sympaattisen, vähän kuin koko festarit olisi yhdet isot kotibileet. Savoy-teatteri oli siksi Bättre Folkille vähän väärä paikka: ihan liian iso sali ja turhan prameat puitteet. Toki kirjallisuutta sopiikin seurata hiljaa paikallaan istuen (tekisi mieli lisätä ”kuohuviinilasi kourassa”, mutta teatterisali ei tietenkään ole anniskelualuetta eli siellä ei laseja näkynyt), mutta jotenkin tuntuu että intiimit esitykset, joita (valitettavan harvalukuinen) yleisö sinänsä seurasi hartaina, olisivat toimineet paremmin joissain pienemmässä, artsummassa ympäristössä, missä se viinilasikin olisi mahtunut mukaan.

Sen ”oikean” Bättre Folkin tunnelmaa taitaa olla mahdotonta sellaisenaan siirtää Helsinkiin ja sillä hyvä. Siksi oli järjestäjiltä hyvä idea muuntaa konseptia nostamalla kirjallisuuspuoli vahvemmin esiin Helsinki-editiossa. Konsepti kuitenkin vaatii vielä vähän hiomista, mutta siihen asti, lasken jo päiviä ensi kesän Bättre Folkiin Hailuodon kalastajakylän maisemissa.