Sarjakuvasuositus: The Unwritten

unwritten.jpg

 

Just a story?  Tell that to the Greeks who fought at Troy. Tell the women burned as witches. Tell the martyrs of all the religions… Stories are the only thing worth dying for!”

En ole koskaan ollut mikään suuri sarjakuvien ystävä, tai ehkä en vain ole tutustunut niihin kunnolla. Sarjakuvafilmatisointibuumin ollessa kuumimmillaan olen kuitenkin ymmärtänyt erinäisistä lähteistä, että sarjakuvat eivät ole pelkästään sitä piirrettyä akuankka-huumoria, vaan jatkuvajuonisissa aikuisille suunnatuissa aikuisten sarjakuvissa mennään varsin synkkiä ja monimutkaisiakin polkuja. Muutama vuosi sitten bongasin jostain Mike Careyn ja Peter Grossin The Unwritten -nimisen sarjakuvan, johon kuitenkin koukutuin aika nopeasti. Luettuani muutaman vihkosen unohdin kuitenkin koko homman, kunnes tänä kesänä palasin sarjan pariin, ja luin episodit 5-7 yhdessä hujauksessa. Olen aina lukenut paljon sekä fantasiakirjallisuutta, että ns. klassikkokirjoja, ja The Unwrittenissä nämä yhdistyvät ihan mielettömällä tavalla!

Sarjan päähenkilö on Tom Taylor, jonka mystinen isä, kirjailija Wilson Taylor katoaa suosionsa huipulla. Wilson on luonut valtavan suositun Harry Potter-henkisen kirjasarjan, jonka päähenkilö puolestaan on Tommy Taylor -niminen koulupoika. Yhtäläisyydet Harry Potteriin ovat huomattavat, alkaen Tommyn kahdesta parhaasta ystävästä jotka muistuttavat paljon Ronia ja Hermionea. Oikea Tom Taylor on itsekin jonkinnäköinen puolijulkkis, joka hyödyntää yhdennäköisyyttään kirjasarjan Tommyn kanssa ravaamalla erilaisissa comic coneissa. Tapahtumat alkavat kuitenkin nopeasti eskaloitua, ja pian puoli maailmaa uskoo että Tom tosiaan on Tommy. Tom joutuu salaperäisen cabalin vainoamaksi, ja oppii lopulta että hänessä on tosiaan taikuutta. Tommy-kirjoista tutut elementit kuten maaginen ovenkahva sekä Tommyn kissa Mingus ilmestyvät Tomin elämään. Myös Tomin isän menneisyydestä paljastuu yhä useampia salaisuuksia ja Tom joutuu kyseenalaistamaan koko olemassaolonsa: onko hänet vain kirjoitettu?

Juonta on tosi vaikea kuvailla lyhyesti, sillä sarjakuva on niin monipuolinen. Niteet koostuvat useista episodeista, joista jotkut seuraavat ”nykyhetkeä” eli Tomin kamppailua vihollistensa kanssa ja yritystä löytää totuus sekä itsestään että isästään, toiset episodeista ovat Wilsonin päiväkirjamerkintöjä 60 vuoden takaa, ja osa jotain aivan muuta, joiden merkitys juonilinjalle paljastuu vasta sarjan edetessä. Ensimmäisessä niteessä esimerkiksi esiteltiin jänishahmo, johon palattiin vasta nyt viidennessä osassa. Olisikin tosi hyvä jos kaikki niteet pystyisi lukemaan heti toistensa perään, koska nyt olin jo ehtinyt koko jäniksen unohtaa, ennen kuin siihen vasta nyt palattiin.

Juoneen nivoutuu nokkelasti myös koko länsimaisen klassikkokirjallisuuden kaanon, ja tapaamme niin Frankensteinin hirviön kuin Moby Dickin valaankin. Fantasiaromaaneista muistuttavan juonen rinnalla kulkeekin koko ajan melko filosofinen pohdinta siitä, miten koko maailma oikeastaan perustuu erilaisille tarinoille, ja miten narratiivit muokkaavat historian kulkua. Ja myös miten historian kulussa erilaiset valtarakennelmat ovat käyttäneet narratiiveja hyväkseen propagandan välineenä vahvistaakseen omaa asemaansa. Tom itse käyttää blogeja kommunikoidakseen ympäri maailmaa olevan fanikuntansa kanssa.

Olen siis hurahtanut tähän sarjakuvaan täysin, ja huomannyt myös miten tässä tapauksessa sarjakuva mahdollistaa kirjallisuusmuotona asioita mihin normaali romaani ei taipuisi. Yhdessä sarjan osassa esimerkiksi esitellään Tomin hyvän ystävän Lizzie Hexamin lapsuutta valitse oma loppusi -tyyppisellä ratkaisulla. Muistan tämäntyyppisiä kirjoja lapsuudestani: jokaisen sivun lopussa lukija joutui valitsemaan kahdesta tai useammasta vaihtoehdosta juonen tulevan kulun, ja vaihtoehtoisia juonia oli lopulta siis kymmeniä. Suosittelen sarjaan tutustumista siis kaikille, jotka nauttivat fantasiakirjallisuudesta ja toisaalta myös kirjallisuushistoriasta. Olen löytänyt kaikki sarjan tähän mennessä ilmestyneet osat helposti Helsingin kaupunginkirjastosta.

unwritten32pointfivecover.jpg

Ps. Jostain syystä täydellistä taustamusiikkia tälle lukemiselle on Fever Rayn samanniminen albumi vuodelta 2009.

Kulttuuri Kirjat Suosittelen

Luonnosarkiston löydöksiä: Hanamia ja matkustuskaipuuta

Löysin äsken automaattisesti tallentuneita luonnoksia selaillessani viimekeväisen kirjoitukseni Mia Kankimäen maailman ihanimmasta kirjasta. Julkaisen sen nyt alla kokonaisuudessaan, sillä mielipide kirjasta ei ole muuttunut. Luonnos oli talletettu 17.4.2014.

kankimaki.JPG

Tämä on maailman ihanin kirja. Yksinkertaisesti sanottuna. Samalla myös se kirja jonka salaisesti toivon itse kirjoittaneeni: niin vahvasti Mia Kankimäki tuntuu kirjoittavan minun elämästäni.

38-vuotiaana Mia Kankimäki jättää työnsä kustannustoimittajana ja lähtee vuodeksi Japaniin Kiotoon tutkimaan tuhat vuotta sitten elänyttä kirjailija Sei Shonagonia. Kioton lisäksi hän vuoden aikana päätyy Lontooseen, Thaimaahan, vanhempiensa vintille Vihtiin sekä Normandiaan. Yhtä lailla kuin historiallisesta Sei Shonagonista ja Heian-kauden Kiotosta, kirja kertoo kirjoittamisen halusta ja vaikeudesta, elämänmuutoksesta, turvallisen hylkäämisestä ja tuntemattomaan hyppäämisestä. Kaikki nuo ovat itselleni tuttuja teemoja: elänhän jatkuvassa matkakuumeessa sekä siinä oudossa tunteessa, että elän väärässä maassa, liian turvallisesti ja riskittömästi, seikkailua janoten ja odottaen.

Ilmiselvää siis on että Kankimäen teksti koskettaa vahvasti. Kun hän kirjoittaa että ”Tuntuu, että matkustaminen ja maisemanvaihto, oli se sitten Afrikkaan tai Japaniin, on keski-ikäisten vanhojenpiikojen viimeinen mahdollisuus perustella olemassaolonsa itselleen. Jos ei ole miestä, eikä sitä myöten perhettä, ei ole muuta keinoa kuin lähteä. On pakko tehdä elämällään edes jotain”, samaistun siihen (surullista kyllä?) täysillä. Kun Kankimäki huomaa että ”Yllätyksekseni en kaipaa omaa kotia tai tavaroitani ollenkaan, itse asiassa jo vanhempieni vintillä olevat vähäiset tavarani ärsyttävät. Elämä on helpompaa, kun tavaraa on vain yksi matkalaukullinen: vähemmän valintoja, vähemmän pyykkiä, vähemmän siivottavaa.”, ymmärrän tunteen täysin omilta matkavuosiltani – on se vain ihanaa kun koko maallinen omaisuus mahtuu yhteen rinkkaan! Kun Kankimäki kuvailee mono no awarea ”maailman kauneuden ja sen katoavuuden aiheuttamana liikuttavuuden tunteena, asioiden määrittelemättömänä mutta pakahduttavana surullisuutena”, huomaan löytäneeni viimein ilmaisun sille tunteelle, jonka usein olen itsekin kokenut maailmalla kauniissa paikoissa, sellaisissa joissa mikään kamera ei pysty kauneutta vangitsemaan, ja sitä on pakahtuneen ihastunut mutta toisaalta surullinen sen kauneuden edessä.

Kirjassa on toki ärsyttäviäkin puolia. Suoraan sanoen vähän ketuttaa että Mian irtiotto onnistui niin helposti ja apurahoja joiden turvin hän eli vuoden vain tuntui satelevan joka tuutista. Eli ehkä onkin kyse kateellisuudesta? Teksti on myös häpeilemättömän henkilökohtaista – Kankimäki puhuu epävarmuuksistaan, unelmistaan ja peloistaan sympaattisesta (juuri noin minäkin kirjoittaisin!), mutta välillä vaikutelma on yksinkertaisesti kuin päiväkirjaa lukisi. Se sopii tietysti kirjan tyyliin: Kankimäen tutkimuksen lähtökohtana on Sei Shonagonin Tyynynaluskirja, joka on eräänlainen päiväkirja sekin: 900-luvun lopun Kiotossa asuneen hovinaisen mietelmiä ja havaintoja hovielämästä. Kirjan loppupuolella alkaa myös hieman hiertää Kankimäen loputtomat, jopa vähän keinotekoiset rinnastukset itsensä ja Sein välillä. Tutkimukseksi kirja on onnettoman vetelä, subjektiivinen, henkilökohtainen ja täynnä oletuksia. Mutta kirja onkin kertomus unelmista, itsensä ylittämisestä, kirjoittamisesta, heittäytymisestä, riskien ottamisesta ja se tärkeydestä, että etsii aktiivisesti sitä mitä elämässä haluaa tehdä ja sitten kun sen löytää, niin tekee sitä ehdottomasti ja koko sydämellään.

Yksinkertaisesti sanottuna: rakastin tätä kirjaa. Haluaisin antaa sen lahjaksi kaikille ystävilleni. Jos saan joskus lapsia, se tulee olemaan heille pakollista luettavaa. Kiitos Mia, että kirjoitit tämän kirjan. Suosittelen täysillä.

Kulttuuri Kirjat Suosittelen