Masennuskuukauteni aikana jouduin kohtaamaan itseni. En voinut enää vältellä sitä tosiasiaa, että olin juuri tämän kokoinen (yli 100 kiloa, herranen aika!), ja kaikesta päätellen tulisin olemaankin. Haluan uskoa olevani sen verran älykäs, että voin ottaa vinkistä vaarin. Jos uudestaan ja uudestaan eri tavoin kokeillut laihdutukset ovat epäonnistuneet kerta toisensa jälkeen, ja uudestaan ja uudestaan samaa metodia toistaen tehdyt yritykset ovat myös epäonnistuneet, tästä voi jo päätellä, että jatkossa en tulisi yllättäen laihtumaan ainakaan toistamalla näitä.

Miten siis pystyisin elämään tämän ruumuuden ja kauheuden kanssa, jollaiseksi olin itseni päästänyt? No, toki tällainen järkevä olio on elämäntapaoppaansa lukenut. Tai ainakin niitä sivuavia artikkeileita naistenlehdistä. Onnenkeksifraasin lukaissut silloin tällöin. Mutta siihenhän ne jäivät. Ontoiksi lauseiksi, joiden sisältö ei merkinnyt minulle mitään. ”Rakasta itseäsi.” ”Kohtele itseäsi kuin ystävää.” ”Hymyile itsellesi.” ”Puhu itsellesi kauniisti.” Joojoo.

Niin tylsiä, kuluneita ja elämäntapaopas osa 14 -kamaa kuin lauseet ovatkin, ne pitävät paikkansa. Asenne itseään kohtaan vaikuttaa kaikkeen toimintaan. Olen koko lihavuusurani ajan haukkunut itseäni, eli neljä vuotta, sillä sen ajan BMI:ni olisi aiheuttanut terveydenhoitajan kulmainkohotuksen, ellei jopa otsanrypistyksen. Todellisuudessa kilojen kautta ulkonäköni arvottaminen yltää paljon pidemmälle, aikaan, jolloin näin jälkiviisaana siihen ei olisi ollut mitään aihetta. En ole varmaan lapsuuden jälkeen todella hyväksynyt itseäni juuri sellaisena kuin olen, epätäydellisenä. Oletko sinä?

Jossain vaiheessa masennuskuukauttani alkoi päässäni kaihertaa, että olen kenties kohdellut itseäni aavistuksen epäoikeudenmukaisesti, ellen jopa perustavanlaatuisesti väärin. Läski, ruma, ällöttävä, kauhea, turvonnut… Hyväksyisinkö tuollaisia sanoja keneltäkään muulta? Sallisinko kenenkään muun puhutella kanssakulkijoitaan yhtä rumasti? En tietenkään, ei kai kukaan. Joten miksi sitten sallin itselleni nämä ajatukset ja puheet? Valitettavasti ihan saamattomuuttani ja typeryyttäni. On nimittäin hyvin helppoa päättää alkaa pitämään itsestään. Kokonaan toinen juttu on tehdä se, kun peilistä katsoo edelleen joku tuntematon tyyppi vastaan kolmine leukoineen. Kun yksikin ylimääräinen on liikaa.

Lisäksi minulla oli käsissäni muutakin peiliin katsottavaa. Puolen vuoden laihdutusaikani ei suinkaan ollut Energisyyden ja Pirteyden tähdittämää, vaan enemmänkin estradilla viihtyivät Saamattomuus, Kiukkuisuus ja Väsymys. En varsinaisesti kuureillut, mutta tein silti tarpeeksi asioita päin honkia (ihan vallitsevia laihdutusneuvoja noudattaen), jotta lopputuloksena oli ajoittaista nälkää, ruokahimoja ja määrittelemätöntä tympeää oloa. Siihen päälle vielä kuukauden masennus, jolloin en halunnut tai pystynyt tekemään oikein mitään, niin voin sanoa, että koti ja perheeni, joista olen vastuussa perinteiseen malliin, olivat kuilun partaalla, osa sinne jo sortuneenakin. Hävetti. Teki mieli sääliä itseään vähän lisää.

Sen sijaan käärin hihat ja aloin toimeen.

Sitten kun olen hoikka, alan käyttää kauniita vaatteita (koska ne mahtuvat päälle). Sitten kun olen hoikka, näytän upealta, ja hiukseni harjaantuvat päivittäin itsestään. Sitten kun olen hoikka, otan yhteyttä lapsuudenystävääni, jonka tiedän olevan edelleen kahden tyttären jälkeen sporttinen, näin lihavana en kehtaa. Sitten kun olen hoikka, soitan toiselle ystävälleni, jolle olen aina ajoittain kertonut laihdutusyrityksistäni, voidakseni lopulta kehua onnistuneeni. Sitten kun olen hoikka, äitini ei enää sääli minua. Sitten kun olen hoikka, aviomieheni kantaa minut prinsessatyylillä kynnyksemme yli, tällä hetkellä yritys saattaisi vaarantaa hänen  terveytensä. Varmasti tuttua kauraa monelle teistä. Sitten kun -elämä.

Palatkaamme syyskuisen minuuteni seuraan, joka on lopultakin sen tosiasian edessä, että puolen vuoden yrittämisestä huolimatta hän ei ole laihtunut käytännössä ollenkaan. Eikä kyse siis ollut mistään mystisestä epäonnistumisesta, kuinka olen elänyt ilmasta ja rakkaudesta, mutta kilot vain pysyvät. En koe tarvetta pettää itseäni tai teitä, ja minulla on pahaksi onnekseni roppakaupalla kuvamateriaalia kurjana todisteena, sekä muutama kiusaava muisto niistä suupaloista, joita ei ”jaksanut” kuvata. Ei, mitään arvoitusta laihtumattomuuteeni ei sisältynyt. Minä en vain osannut. En pystynyt. Minusta ei ollut siihen. Oli pakko luovuttaa.

Luovuttaa. Olen luovuttaja. Luovuttanut läski.

Niin, mitäpä itseään kunnioittava nainen tämän kriisin edessä tekee? Kohauttaa harteitaan ja keskittyy elämän tärkeisiin arvoihin turhamaisen kiloitkun sijaan (kyllä, tunnustan terveysnäkökohdat, mutta todelliset vaikuttimeni laihtumiseen ovat aina olleet ennen kaikkea pinnalliset)? No ei. MASENNUIN. Perusteellisesti. Kokonaisen kuukauden vain velloin shokissa. Minusta ei tulekaan laihaa. Olenko todella lopun elämääni lihava. Lihavuushan on kauheaa. Kuolenkohan ennen aikojani. Enhän pysty enää tekemään mitään.Olen loppuiäkseni tuomittu yksinäiseen elämään näiden seinien sisällä, sillä enhän kehtaa enää näyttäytyä ihmisten ilmoilla. En voi enää puhuakaan koskaan kenenkään kanssa, sillä olen lihava. Kaikki ne haaveet siitä, kuinka jonain päivänä keikistelen mieheni käsipuolessa kauppareissulla, eikä vastaantulijoiden tarvitse miettiä, miten noin komea mies tuollaiseen tätsykkään haksahti. Entäs kirpputorit? En koskaan voi käyttää kokoa 38, tai edes 40. Kirppareilla ei myydä elefanttikokoa, paitsi korkeintaan mummonverhojen muodossa.

Älkää loukkaantuko rumista sanoista, sillä tavalla minä tyhmyyksissäni silloin itselleni puhuin. Aina peilikuvani nähdessäni keskityin kauhistelemaan ulkonäköäni, saati jos valokuvaan jouduin. Hui, hui kamala. Yök.

Noin kuukauden tosiaan velloin itsesäälissä, ja siinä taisi olla maalaisjärkisyyteen taipuvaiselle luonteelleni jonkinlainen ennätys kyseessä. Vähitellen aloin tuntea itseni naurettavaksi. Oliko minussa nyt oikeasti jotain varsinaista vikaa? Juu, pulska olin, mutta olinko mahdollisesti kuolemansairas? Oliko elämässäni jotain perustavanlaatuisesti pielessä? Kehtaisinko todella mennä julkisesti valittamaan, että mutta nottakun olen lihava.

Sen kuukauden aikana aloin miettiä asioita uudelta kannalta. Jos lähtökohtana tulevaisuudelleni olisikin nykyisyys. Olen lihava. Tulen aina olemaan lihava. Se ei muuksi muutu. En pysty muuttamaan sitä. Siihenkö elämäni sitten päättyy, vai voisiko osa Sitten kun -haaveistani olla saavutettavissa siitä huolimatta, että olen lihava? 

Aivan uusi ajatus, vaikka itsestäänselvyydeltä tuntuukin.