Totesin maaliskussa 2018, että nyt kun nuorinkin kolmesta lapsestani on 4-vuotias, ylimääräisten kilojen pysyväisyyttä on vaikea laittaa imetyksen piikkiin. Olen onnistuneesti laihduttanut aikaisemmin lasten välillä kerran, nyt oli jälleen mahdollisuus tehdä se oikeasti. Niitä edellisiä kertoja ei lasketa, niissä olin kuitenkin jotenkin laiskasti liikkeellä. Peilikuva näytti kammottavalta, en tunnistanut sitä lihavaa tätsykkää itsekseni (mitä nyt ollut nelisen vuotta aikaa tottua), joten oli korkea aika aika kuoria alla piilevä sporttinen, kaunis hoikkeli esiin. Laskeskelin mielessäni mahdollisia laihtumislukuja, kyllä te tiedätte, niin ja niin paljon kuukaudessa, jos maltillisesti yrittää, ei pidä ahnehtia liikoja, vähitellen alaspäin, hitaasti, mutta varmasti. Vaikka toki koko ajan mielessä kangasteli, että jollain ihmeellä pudottaisi sen noin 30 kiloa, minkä jälkeen olisi jotenkin parempi ja upeampi tyyppi kaikin puolin. Kaivoin kalenterin esiin, ja suurieleisesti merkitsin tasan puolen vuoden päähän rastin, jolloin mahtipontisesti julistin ainakin 10 kiloa lähteneen. Päivä oli 16.9.2018, sunnuntai. Haaveilin jo, miten vaatteistakin löytyisi ”uutta” päällepantavaa, kun varastolaatikoista saisi kaivaa vanhoja vaatteita esiin.

En mitenkään jaksanut alkaa pitää varsinaista ruokapäiväkirjaa, tiesin kyllästyväni viikossa, joten sovin ystäväni kanssa, että otamme kuvia kaikesta syömästämme neljän viikon ajan, ja lähetämme ne toisillemme. Erikoispäiviä, jolloin ei kuvata, saisi kyllä olla. Neljän viikon jälkeen pohdimme, jaksammeko jatkaa. Siitä se sitten alkoi. Viikot venyivät kuukausiksi, kaikenlaisia oivalluksia olin saavinani, ja toki eteen tuli myöskin huonompia aikoja. Laihduin, ja lihoin taas, laihduin hiukan enemmän, lihoin taas… Loppujen lopuksi jaksoimme kuvata lähes kaiken neljän kuukauden ajan, kesällä pidimme taukoa välissä. Ajattelen vielä nytkin joskus syödessäni ”Onneksi ei tarvitse kuvata!”.

En yrittänyt tuon puolen vuoden aikana aloittaa mitään liikuntaharrastusta, kävin muutaman kerran kävelemässä. Ajattelin normaalin arkeni pitävän minut tarpeeksi liikkeessä, kodissamme on paljon portaita. Lisäksi olisihan 10 kiloa kevyempänä paljon mukavampi liikkuakin, vedetään nyt ruokavalion avulla juna oikeille raiteille. Sitten joogaa, juoksemista, lihaskuntoilua aluksi punttien kanssa. Poikkeuksena trampoliinihyppely, josta innostuin alkukesästä niin, että lähes hajotin itseni pahemman kerran, jolloin hyppiminen jäikin loppukesäksi. Kyllä, juuri niiin fiksusti tein.

16.9. syyskuuta saapui. Kysyin mieheltäni, mitä tuona sunnuntaina pitäisi tapahtua. Hän kielsi merkinneensä rastia kalenteriin. Olin ymmälläni. Kunnes äkkiä muistin! Sehän on se päivä! Päivä, jolloin minun piti painaa ainakin 10 kiloa vähemmän maaliskuuhun nähden, mielellään oikeasti 30 kiloa vähemmän, koska ainahan sitä saa toivoa. Vaivuin epätoivoon. Hämmennyin. Tämänhän piti olla se kerta, jolloin kaikki onnistuu. Se, kun yritän tosissani. Se, mihin ei ole esittää tekosyitä, tai oikeita syitä, epäonnistumiselle. Mitä oli tapahtunut? Ei oikeastaan mitään. Muutama kilo oli pudonnut, sen hetkinen painoni oli 1,5 kiloa vähemmän kuin maaliskuinen aloitukseni. 

Eihän tämä voi mennä näin.