Ladataan...
Liikehdintää

Joululoman suunnitelmiin kuului ehdottomasti mökkireissu. Olen päässyt tuonne rakkaaseen paikkaan liian harvoin, mikä ei tässä autottomassa perhearjessa ole ihme. Säästä riippuumatta oli tarkoitus olla ainakin kaksi yötä, mutta koska saimme valkoisen joulun, pidensin reissuamme lähes viikkoon. 

Mökkimme koko on noin 36 neliötä, siellä on sähköt mutta ei juoksevaa vettä eikä sisävessaa. Saunarakennus on erillinen, sinnekin vedet pitää kantaa ja lämmittää puilla padassa. Pienempiä määriä varten olemme kyllä roudanneet sinne myös vanhan vedenkeittimen, silläkin saa lämpimäksi nopeaan aamu- tai iltapesuun tarvittavan määrän vettä. 

Mikään idyllihän tuo ei siis ole, ainakaan pienen lapsen kanssa. Kaikenlaisiin arkiaskareisiin kuluu aikaa, mutta tavallaan jopa nautin niistä, enkä oikein osaisi kuvitella ainakaan omalle mökille astianpesukonetta, vaikka tiskaus onkin aina operaatio. Mieli lepää toisella tavalla. Toisaalta kyllä toivoin ja vaadin, että miehen lähtiessä kaupunkiin takaisin töihin, on kaikki mahdollinen meidän arkeamme helpottava tehty valmiiksi. Turvallisuussyistä en esimerkiksi halua viedä lasta enää kaivolle (raukka joskus roikkui rintarepussa mukana ja häälyi tumman veden yllä), joten juomavesien hakeminen pitää ajoittaa päiväuniaikaan. 

Valoisan aika on keskellä talvea tosi lyhyt, mutta lumi tekee iltaulkoilustakin suhteellisen miellyttävää. Ei siitä nauti oikein kukaan, jos on pimeässä marraskuussa mustan maan keskellä. Tai silloin nauttii, kun voi rauhassa käpertyä ja lukea tai katsoa leffaa, eikä ole pakko mitään, mutta lapsen kanssa pakkoja on enemmän kuin haluan välillä myöntää.

Päivien rytmi on toisenlainen. Pakolliset asiat on hoidettava. Asioiden ajoittaminen pitää miettiä etukäteen. Jos haluaa mennä saunaan, pitää olla vettä ja puita ja ehtiä lämmittämäänkin laitos. Tuon ajan jaksoin kuitenkin tsempata itseäni ja löysinkin talvimökkeilystä taaperon kanssa yllättäviä, hyviä puolia.

Lapsen kanssa ulkoillessa ehtii hyvin hoitaa asioita. Huoltaa huussia, kantaa puita, lämmittää päiväuniajalla käytettävät tiskivedet. Taapero mellasti mielellään lumessa, rinteessä muksahtaminen ei haitannut, eikä minun tarvinnut pitää koko ajan katsekontaktia lapseen, koska ihan lähellä ei ole tietä tai järveä. Lumihangessa lapsi löytyisi jälkiä seuraamalla nopeasti, mikäli hän päättäisi harhailla pois pihapiiristä, toisaalta lapsikin tuntuu oppineen nopeasti reviirin rajat.

Ei tarvinnut huolehtia punkeista, käärmeistä tai muista öttiäisistä. Talvisessa luonnossa on vähemmän vaaroja, vaikka välillä hirvittikin seurata tahallisia muksahtamisia mäessä. 

Pihasta ei ole pakko lähteä mihinkään, koska siinäkin riittää niin paljon tekemistä. Toisaalta itse pysyy paremmalla mielellä, kun ainoana tehtävänä ei ole pitää seuraa taaperolle tai taantua "vain leikkimään". Pihalla kului helposti puolitoistakin tuntia ja sen jälkeen lapsi nukkui mielellään pitkät päiväunet (ja äiti kiittää!). 

Talvimökkeilyn huonoja puolia ovat tietysti pukeminen ja esimerkiksi ulkovessaan lasta mukana raahatessa mietti, missä varustuksessa tuollainen pärjää sen parin minuutin ajan. Meillä oli viikon ajan vuokra-auto, enkä todellakaan nauttinut putsatessani sitä lumesta. Lumitöitä en taaskaan tehnyt, vaikka aina välillä jännitti auton liikkuminen pihassa. Lisäksi mökin lämmittäminen aiheutti päänvaivaa.

Plussakeleillä mökki pysyy suht miellyttävänä pelkillä pattereilla, ja aika paljon olemme siten lämmittäneetkin reissuillamme. Nyt, kun mittari painui pakkasen puolelle, alkoi kylmä hiipiä nurkista ja lattioiden raoista, vaikka siskoni olikin ollut siellä ennen meitä. Varaava takka luovuttaa ihanasti lämpöä, mutta tulet palavat helposti toista tuntia ja pidempäänkin. Niinpä reissulla kävi klassiset ja lapsi kävi kokeilemassa takan luukkua. Kuumahan se oli. Onneksi ei tarvinnut talvimyrskyssä lähteä lääkäriin, vaan hoidimme asioinnin modernisti nettiyhteyden kautta ja haimme apteekista tarvittavat tarpeet kotihoitoa varten. Noh, asia meni ehkä kerralla kaaliin, mutta kipinäsuojan osto on harkinnassa, koska takka on keskellä tupaa, jolloin siihen on vähän turhan helppo harhautua, vaikka vahingossakin. 

Toinen lapsen lempitouhuista on ollut tuhkien tempominen pois puuhellasta. Tällä kertaa tajusin vihdoin (teippaamisen sijaan) sitoa sen kiinni. Mitäpä muuta narua olisin löytänyt kuin joulunpunaista lahjanauhaa. Kutsuinkin ratkaisua leikilläni parhaaksi joululahjaksemme. Ja lapselle saatoin sanoa: "Ei saa mennä! Punainen valo!", kun nauhat kimmelsivät. 

Olimme siis mökillä ensin koko porukalla kolme yötä ja sitten vielä kolme yötä lapsen kanssa kahdestaan. Ihan sopivasti, oli mukava lähteä kotiin, vaikka vielä olisin voinut jäädä, erityisesti loppusiivouksen jälkeen mökki aina houkuttelisi. Jäätävää on se, kuinka paljon tavaraa tarvitsemme tuollaisille reissulla ja esimerkiksi tuhottomasti tilaa vievät rattaat olivat tällä kertaa aivan turhaan mukana. Näihinkin mietin ratkaisuja, kaikkea emme haluakaan ostaa useampaan paikkaan, mutta varmasti esimerkiksi vaatepuolella jonkun vaatekerran pitäminen mökillä olisi nyt jo ihan asiallista, kun niiden kierto on hieman hitaampaa kuin kolme kuukautta. 

Kotiinpaluun ajoitukseni oli mainio, sillä koko perheen kiertänyt köhä todennäköisine keuhkoputkentulehduksineen iski minuun paluun iltana ja kauhulla mietin, millainen lähtö olisi ollut kahdestaan taaperon kanssa "kevyessä" flunssassa. Mökkireissun jäljiltä olimme kaikki väsyneitä, kuten kuvasta näkee. 


Kaikista hankaluuksista huolimatta olen erittäin valmis kokeilemaan talvimökkeilyä taaperon kanssa myös uudestaan. Asiaa toki auttoi myös se, että saimme mennä "valmiille mökille", jota joku toinen oli lämmittänyt ja jossa oli jotain jo valmiina. Kylmän mökin lämmittäminen käyttökuntoon onnistuu toki pienenkin vauvan kanssa talvivarusteissa oikein mainiosti, siihen asti kunnes täytyy vaihtaa vaippa. Voi toista. Kaikenlaiseen sitä on lasta raahattukin. Mutta niin vaan lapsikin tahtoisi uudelleen mökille, liekö syynä erilaiset lelut kuin kotona vai äidin ainakin toisinaan hieman leppoisampi mielenlaatu. 

 

 

Ladataan...

Ladataan...
Liikehdintää

Olen tässä uuden vuoden kunniaksi kehittänyt uuden päivärutiinin. Se menee suunnilleen näin. Mene nukkumaan juuri ja juuri ajoissa, kiroten itseäsi siitä, ettet ymmärrä riittävän unen olevan oleellista hyvinvoinnillesi. Herää lapsen kitinään ja vinkunaan hänen vaatiessaan lisää valoja ja silmälaseja päähäsi, mihin et aio taipua. Nuku yösi niin että pienet kantapäät potkivat lapaluitasi, kuuntele miten mies pyörii ja hyörii, kunnes siirtyy sohvalle nukkumaan. 

Nouse aamulla väsyneenä ja kiukkuisena. Laita lasta vähän aamukuntoon ja isänsä matkaan. Syö aamupala. Katso hömppää tai parempaa viihdettä hetken aikaa, kokeile myös avata televisio kahdeksalta aamulla, se ainakin on jotain uutta. 

Yhdeksän - kymmenen aikaan mene uudelleen nukkumaan. Nuku ensin puoli tuntia, käännä kylkeäsi, jatka uniasi tunnista kahteen ja puoleen. Nouse ylös, syö lounas, halutessasi kakkosaamupala kahveineen kaikkineen, tuskaile iltapäivän lyhyyttä. Katso lisää hömppää, pelaa samalla, tunne huonoa omaatuntoa aivan kaikesta, käy vähän pesulla. Nouda lapsi neljältä päiväkodista ja totea, ettet oikeastaan kuule tukkoisilla korvilla yhtään mitään. 

Sinnittele ilta, pötköttele välillä, anna lapselle toisinaan liikaa ruutuaikaa, älä kyllästy kaivamaan leluja joulukuusesta ja sen "parvekkeilta", lupaa mennä ajoissa nukkumaan, kunnes huomaat kellon karanneen taas liian kauas, mieti oletko vielä seuraavanakaan päivänä kunnossa, päätä miettiä sitä seuraavana päivänä, herää aamulla väsyneenä ja mene aamupäivällä takaisin nukkumaan.

 

Joululomahan oli tietenkin ihastuttavan rentouttava, eikä alkanut toiseksikin äityneellä korvatulehduksella ja keuhkoputkiin tunkeutuneella yskällä, joka on kuuliaisesti kiertänyt koko perheen. Ehkä onneksi sain sen viimeisenä, kun ajelin mökiltä kaupunkiin jo hieman kaikkeen turtuneena ja sitten tipahdin, siinä menivät taas ne muutamat perheen yhteiset vapaapäivät, koska lapsihan on sairastessaankin ihastuttavan energinen, toki sen lisäksi kiukkuinen, mutta ei ollenkaan sellainen lötköpötkö kuin ainakin äitinsä, joka voisi vain nukkua, no ainakin kaikki aamupäivät.

 

Että kun vielä viime viikolla hehkuttelin mökillä talven ihmemaata, suunnittelin kauniiden blogipostausten sarjaa, hahmottelin uutta viikkorytmiäni vesijumppineen ja kuntosaleineen, ajattelin näitä uusia alkuja, syksyjä ja vuodenvaihteita. Ohitan ne nykyään lempeämmin kuin ennen, mutta pidän silti niiden tuomista pysähtymisen hetkistä. Minussa on aimo annos realistia, mutta myös ymmärrystä siitä, ettei pitäisi olla mahdotonta mahduttaa kalenteriinsa yhtä elokuvien päivänäytöstä kuukaudessa. Enemmän sitä, mikä on kivaa.

Koska mikään elämänvaihe ei voi olla täydellinen tai idyllinen, ei vaikka suurin unelmani olisi muuttaa vuodeksi Balille. 
(Nyt yritän siis ahtaa kaikki viime viikkojen oivallukset tähän postaukseen. Lopetan yrittämisen.)

 

En ole enää niin kiukkuinen kuin joulukuussa, sen verran olen ainakin päässyt asioista irti, ja hyvä niin. Tämä fittimäinen flunssa vain aiheuttaa sen, etten oikein pääse niiden oikeidenkaan asioiden äärelle, vaan olen jumissa väliuniversumissa, jossa ehtii tehdä suunnitelmia, joita kuvittelee ehtivänsä toteuttaa tavallisessa arjessa. Näin kun aika kulkee aika hitaasti, televisio-ohjelman jakso kerrallaan, kaikki pakollinen on karsittu, mihin tavalliset päivät eivät ikinä taitu. 

 

Toisaalta pysähtyminen ei voi olla pahasta. Sairastaminen ei ole kivaa, mutta se muistuttaa siitä, minkälaisia voimia ihmisessä parhaimmillaan piilee. Kiukkuakin voi valjastaa. Niin paljon voi valita, ja uhriutuminen on inhottavaa. 

Ja samaan aikaan jaadi jaadi jaa. Etten jaksaisi. Että yritykseni ovat turhia, eivätkä tuo iloa edes minulle.

 

Sitten voi palata perusasioiden äärelle. Siihen, että mökillä huussi on sekä melkein täynnä että jäässä, mikä tarkoittaa ettei sitä voi tyhjentää. Roudatessaan kuivikeastiaa ulkovessaan mietin, että miten pitkään sietäisin sellaisia olosuhteita. Hetken aina nautin niistä, kylmistä lattioistakin. Siitä, että yksinäinen katossa roikkuva hehkulamppu on ainoa valonlähteemme maisemassa, jossa vain kaukana vilkkuvat pihakuuseen ripustetut kausivalot, joiden omistajat ovat lähteneet lämpimään tätä talvea pakoon. Onneksi oli lunta. Harvinaista sekin. Ja se yksi ilta, narskuva lumi, saunapuhdas iho, tähtitaivas, että vain sen elämyksen tähden olisin sietänyt kaikkea muuta koko viikon. Joskus edelleen mietin, olisinko sittenkin onnellisempi niin. Kun väitän, että tarvitsen molemmat. Kaupungin ja korven. Että jos valitsisin vain toisen. 

Katsoin lomalla huvikseni miljoona-asuntoja. Halusin niistä vain harvan. Ja sittenkin sen sieltä yläpäästä, ennen kuin päästiin mielestäni riittävään luksuksen tasoon, vastineeseen rahoille. Se on tietysti onni, että nyt on niin paljon jo hyvin, että pienillä parannuksilla en uskoisi onnellisuuteni lisääntyvän. Vaikka ei se aineellisen omaisuuden myötä lisäänny, ei ainakaan niin suuresti, ei ainakaan kovin paljon tätä enempää. 

Lottovoittoakin pohdin. Muille osaisin antaa ja ostaa, mahdollistaa asioita, se tuntuu helpolta, että voisin tarjota parannuksia. (Ei sillä, että se välttämättä olisi henkisesti yksinkertaista eri osapuolille, olla "hyväntekijä" ja vastaanottaja, tuskin olisikaan.) Mitä itselleni, en tiedä. Haaveita on aina, mutta en tiedä kuinka paljon elämääni muuttaisivat nuo ulkoiset asiat. Jos paljon olisi mahdollista. Sellaiset, joihin ihan pieni voitto ei riittäisi. Miten helppoa olisi langeta toteuttamaan ulkoista unelmaa ja unohtaa sisäinen maailma.

 

Onneksi joululomalla ajoittain vaivannut ostosvimma on laimentunut. Netissä on ihan hauskaa shoppailla, mutta haluan päästä hipelöimään tai sitten ostaa käytettynä, mihin tämä sairastaminen asettaa toistaiseksi omat rajoitteensa. Tarpeitakin kuitenkin olisi. Kuinka todellisia, sen aikakin näyttää, mutta joitain hankintoja on tehtävä.

 

Kaikenlaista olisi siis. Ja oikein odotinkin näitä päiviä, kun en ole aikatauluttanut itselleni mitään pakollista, kun olin luvannut itselleni aloittaa haahuilun, sen tuskallisen joutilaisuuden, jonka tarkoitus olisi synnyttää jotakin hienoa. Voi olla vaikea ymmärtää, että se saattaa olla haastavaa. Elämänsä on niin helppo täyttää kaikella toissijaisella. Mutta tuntuu, etten pääse perimmäisen äärelle, jos en yritä jotain uutta.

Mutta sairastetaan sitten. Levätään. Niin kauan kuin parin tunnin jalkeillaolon jälkeen voi vetää saman määrän unta, lienee turhaa kiduttaa itseänsä kuvittelemalla liian suuria. Katsellaan sitten taas. Ehkä vähän useammin täällä bloginkin puolella.

 

(Alkukuvassa talven ihmemaa tänä aamuna ikkunan läpi. Otin toisenlaisiakin kuvia joululomalla. Kaikkia en kameralla. En esimerkiksi sitä kontrastia, kun seisoin kehä kolmosen varressa viime perjantain jäätävässä loskassa odottamassa bussia ja mietin, mihin kaikki ne ihmiset olivat matkalla. Suhteessa siihen rauhaan ja valoisuuteen, joka edellisenä päivänä oli ollut mökillä. Kaupungissakin voi silti olla kaunista. Eikä edes niin, että kuvaa vain siihen suuntaan, mistä voi rajata lähes kaiken ihmisen rakentaman pois.)

 

 

Ladataan...

Ladataan...
Liikehdintää

Minulla on sellainen kiukku, että kun joku kommentoi kuinka pitäisi tehdä kansalaisaloite siitä, että lakia muutettaisiin rikoksesta epäiltyjen kuvien kohdalla, tekisi mieleni ottaa tyypin profiilista kuva, läntätä siihen rikoksesta vihjaava teksti ja postittaa se keskustelun jatkoksi. Jostain syystä en kuitenkaan viitsi tehdä niin, vaikka välillä todella, todella, todella haluaisin.

On sellaisia päiviä, että pohdin paljon yksinäisyyttä ja ystäviä, ja silti vetäydyn näkymättömiin tilanteissa, joissa toiset hihkuisivat ääneen ja säntäisivät halaamaan sellaisia puolituttuja tai pari kertaa tavattuja, joissa voisi olla potentiaalia muuhunkin, mutta joita ei ole vain yhtään valmis kohtaamaan.

Kiukku ei auta tuotakaan asiaa.

Kiukku ei auta mitään.

Kiukku uhkaa pilata joulun. Kun väsyttää ja vituttaa, ei paljon jaksa miettiä ihmisten ilahduttamistakaan. Ajattelen vain, etten kuitenkaan saa yhtään mieluista lahjaa, vaikka olen tosi huono toivomaan mitään tai jos toivon, kaikki maksaa ainakin kahdeksansataa euroa.

 

Aloitin hiljattain päämäärättömän haahuilun. Se on raskasta ja raivostuttavaa. Seistä ja nojata kauppakeskuksen kaiteeseen ja miettiä, että minne menisin, kun minua ei missään kukaan kaipaa, mutta kotiin ei voi mennä, koska siellä on siivooja.

Minna Mänttäri kirjoitti tällaisen hilpeän postauksen, minä ajattelin, että en ehkä uskalla, koska sitä kiukkua on niin paljon, että siinä saavat osansa ihan kaikki.

Noh, vihaan myös ihmisiä, jotka eivät vastaa viesteihin, eivät etenkään suoriin kysymyksiin, mutta huomaan itse unohtavani kaikenlaista. Maksan kirppariostoksetkin etukäteen, ettei hävetä niin paljon noutaa niitä muutamaa viikkoa myöhemmin.

 

Kiukkuan sitä, että kotona on yhä vain ja mahdollisesti ikuisesti kaaos. Ja se vain on. Mitäs menin sotkemaan syksyiset suunnitelmani. Nyt on taas jo pakkasta eikä parvekkeella voi maalata. Asioita voi lykätä hyvinkin taas yhden puolivuotiskauden ja sittenkin onkin taas jo eri kuviot.

 

Terveysasiat ottavat päähän. Ne sellaiset "tiedän kyllä paremmin, mutta teen silti paskasti" -tyyppiset jutut, jotka sitten harmittavat jälkikäteen, mutta viisaiden valintojen tekeminen on silti ihan käsittämättömän vaikeaa.

Niin kuin sekin, että kenen mielestä on järkevää olla nukkumatta, jos väsymys on tyyliin sellaista, että se valuu kaiken päälle, ja tekee kaikesta harmaata, tahmeaa ja, niinpä niin, kiukkuista? Että onko siinä vaiheessa todella tärkeämpää askarrella joulukortteja, vai ihan vaan nukkua?

Väsyttää ja kiukuttaa niin että itkettää. Itkettää moni muukin asia, mutta niissä vaivun hiljaisuuteen.

 

Jos jotain positiivista: parisuhde. Ei sekään aina kovin hyvissä kantimissa, eikä sen kummatkaan osapuolet, mutta onpa siinä silti ihan helvetisti hienoja asioita.

 

Ja sitten tulee joulu. Taas sitä on viikkokaupalla kahkottu. Joululahjat ostetaan silti aatonaattona, paitsi ne, jotka pitää saada perille sitä ennen. On viritetty joulukoristeet ja jätetty valot laittamatta. Luntakin tuli. Oi idylliä. Sanoinko jo, että on vähän kiukkua? Saanko nukkua koko joulunpyhät? Suklaatakaan en saa syödä, saateri, joten vähiin käyvät ihmisen ilot.

 

Päiväunien sijaan otan mukillisen tummapaahtoista kahvia. Sitten haen lapsen päiväkodista ja menemme kirjastoon. Voi sitä pientä, joka välillä itkee vain itkemisen takia. "Haluatko kiukutella?" kysyn ja hän nyökkää. Itkeköön ja kiukutelkoon, voi rakas lapseni, minä niin ymmärrän, koska toisinaan en itsekään haluaisi tehdä yhtään mitään muuta.

 

 

Ladataan...

Pages