Kirjoitan tätä autossa. Lapsi nukkuu takapenkillä päiväunia. Ajoin johonkin Pähkinärinteen siirtolapuutarhan viereen laittomaan maastoparkkiin. Tällä kertaa olemme autossa siivoojaa karussa. Aika monena päivänä olen ajanut ympäriinsä, hakenut noutoruokaa, istunut samalla tavalla jossain lapsen päiväunien ajan ja samalla itse syönyt. Koska meillä on myös julkisivuremontti.

Se alkoi heinäkuussa. Ensimmäinen yllätys oli kahden ikkunan umpeen teippaaminen. Kyseessä piti olla talon päätyjen julkisivujen remontointi, muut on jo tehty, mutta olin unohtanut pikkupätkän tiiliseinää toisen makuuhuoneen ikkunan takana. Onneksi keittiö, olohuone ja parveke ovat avoinna.

Toinen yllätys oli meteli. Ensimmäiset neljä viikkoa ovat pahimmat, ne sanoivat, ja olimmekin aika paljon mökeillä viettämässä kesälomaa. Sen jälkeen on ollut yhtä hirveää, ellei hirveämpääkin. Poraaminen saattaa alkaa aivan satunnaisesti, ilman minkäänlaista varoitusta, niin että nuorempi lapsista rupeaa itkemään hillittömästi pelästyessään kovaa ääntä. Lauantaitöistä oli tarkoitus varoittaa erikseen. Ei varoitettu. Sitten kun varoitettiin, sanottiin että tehdään ’ei ”meluavia” töitä’, mikä tarkoitti infernaalisinta meteliä hetkeen.

Ei ole ollut kerta eikä toinen, kun äänet ovat yltyneet äkisti, juurikin lauantaina, kun lapset ovat ruokkimatta, lepohetki lähestyy, auto on ajossa tai vähintään toinen vanhemmista koronakaranteenissa testitulosta odotellessaan.

Täytyy sanoa, että on kiukuttanut. Kun soppaan lisätään vielä korona, yhdestä neljään flunssaista perheenjäsentä, eikä tietenkään mitään paikkaa minne mennä (paitsi nyt jo aika lailla kylmillään oleva mökki tunnin ajomatkan päässä), on elämä välillä aika tuskaisaa.

Välillä joudun silti muistuttamaan itseäni myös siitä, että saa kiukuttaa. Vedän helposti selviytyjä- tai uhriutujavaihteen päälle. ”Tulkoon mitä vaan” tai ”pieleen menee joka tapauksessa”. Silti. Saa kiukuttaa. Saa tuntea mielensä matalaksi, kun flunssaisille lapsille ei löydy hoitajaa (ei ihme!) eikä koronatesti valmistu kolmessakaan päivässä, ja pitkään odotetut juhlat jäävät väliin. Saa sylettää, kun pitkään kipeänä ollut perhe nukkuisi kerrankin aamulla pitkään, ja remontti alkaa kahta minuuttia vaille kahdeksan kymmenen minuutin porauksella siinä ihan sängyn päässä, vaietakseen sitten useammaksi tunniksi.

Ja mikäs remontti se olisi, jos se valmistuisi määräajassa. Tätä riemua on luvassa, ei vain luvatusti lokakuun loppuun, vaan ihan koko vuoden!

Eilen hain esikoista päiväkodista, kun tajusin unohtaneeni rattaissa istuvalle kuopukselle kuulosuojaimet päähän. Tervetuloa (takaisin) meidän arkeen.

Yhtenä iltana päätän ruveta kirjoittamaan käsikirjoituksia romaanien sijaan, koska elokuvien ja tv-sarjojen markkinoinnissa on vain vähän tarvetta kirjoittajan haastatteluille. Luen pari vanhaa dekkaria uudelleen ja mietin niiden kirjoittajan suhdetta julkisuuteen. Ja muidenkin. Pidän autofiktiosta, mutta olen vähitellen vähän väsynyt siihen. Se on hetkittäin kuin pitkiä blogikirjoituksia. Miten hankalaa siinä on päästä toisten nahkoihin, ja miten näköala on siten väistämättä vähän kapea, yksityinen. Sellaiselle kirjoittamiselle on paikkansa ja muutama lempikirjoistani kuulunee autofiktion alle. Ja onhan Saisiokin todennut irvailevansa kirjoittajakavereilleen, kuinka hirvittävä tarve heillä on peittää itsensä omissa teksteissään. Silti.

En ehdi kirjoittaa mitään. Laura tiivisti:

”Kipu säteilee teksteihin. Tunnistan tästä kaksi toistuvaa selviytymislinjaa. Toiset kirjoittavat kivun auki selvitäkseen sen kanssa, tullakseen sinuiksi. Toiset eivät kirjoita mitään, koska kirjoittamalla kivusta tulee totta, eikä sitä voi enää väistää.”

En halua olla jälkimmäistä.

Tämä kevät on ollut sellainen, että kipuilen useammankin asian kanssa. Ne vain yrittävät näyttäytyä kauhean konkreettisina päätöksinä. Koti. Mökki. Auto. Yritän miettiä mitä haluaisin, jos voittaisin lotossa, jos valintojani eivät ohjaisi taloudelliset tosiasiat, mutta koska se on mahdotonta, päätän pitää taloudellisia tosiasioita siunauksena kirouksen sijaan.

Kun katson laumaa parikymppisiä nuoria luksusveneessä lipumassa Ruoholahden kanavaan, mietin että heille ei antaisi vastuuta maailman pelastamisesta, se ei näytä heitä kiinnostavan ja samalla olen kateellinen heidän ainakin näennäisestä vapaudestaan juuri tuossa tilanteessa. Heidän omastani eriävästä henkisestä ja taloudellisesta pääomasta, asemasta yhteiskunnassa.

Aina kun käymme uudessa paikassa, selvitän paljonko asunnot maksavat.

Muistelen lainausta Uuvuksissa-kirjasta (kirjoittanut Liisa Uusitalo-Arola).

”Kolmas varoitusmerkki on se, että työ tuottaa mielessäsi jatkuvasti ristiriitaa ja huomaat toistuvasti pohtivasi, lähteäkö vai jäädä. Mielesi palaa kerta toisensa jälkeen elämänmuutossuunnitelmiin ja suoranaisiin pakofantasioihin. Reppureissaajaksi Aasiaan vaiko omavaraiseläjäksi Pohjois-Karjalaan? Voi kun tulisi edes jokin kivuton ja vaaraton tauti, että pääsisi sairauslomalle.” (Korvaa työ sanalla kotiäitiys.)

En pysty erottamaan, ovatko ajatukseni pakofantasioita vai todellisia toiveita. Joidenkin kohdalla se on helpompaa. Jos haavekuvaan liittyy vahvasti yksinäisyys ja rauha, totean tarvitsevani hieman lomaa lapsiperhearjesta. En silti aina osaa tarttua sellaisiinkaan tilaisuuksiin. Haluan olla myös perhe, yhdessä.

Mietin, tekisikö kirjoittaminen minusta väistämättä huonomman äidin. Vai se, että jättäisin kirjoittamatta. Niitä tekstejä siis, jotka aukaisevat kipuja.

Minulla on kaksi lasta ja aviomies. Minulla ei ole henkilöbrändiä. Voiko tuollaisia edes vertailla?

Lapset asettavat yllättäviä rajoituksia. Aikuisena ihmisenä ei ole niin suurta väliä sijainnilla. Sitä voi muuttaa neljäksi vuodeksi toiselle paikkakunnalle ja sitten palata. Kahden vuoden päästä alkaa esikoulu ja se asettaa tietyille asioille oman aikamääreensä. Aikuinen voi suhata kahden paikan väliä, mutta kiinnittyykö lapsi silloin mihinkään? Viimeistään kouluikäisenä viikonlopuille alkaa osua harrastuksia ja syntymäpäiviä, eikä aikuisen tahto ehkä saa mennä lapsen tarpeiden edelle.

Haluaisin olla idealisti enkä uskoa koulushoppailuun, mutta samalla mietin miksi juuri minun lapseni pitäisi kärsiä koulujen erilaisista oloista.

En tahdo muistaa, minkälaista arki oli ennen maaliskuun puoliväliä. Kuinka autiolta tuntuu koti, kun mies lähteekin taas toimistolle töihin?

Ikuisuusprojektit ovat yhä kesken. Aina välillä jotain valmistuukin. Yritän muistaa, että elämä on tässä, että nämä päivätkin ovat ihan yhtä lailla tärkeitä kuin olisivat toisenlaiset. Tämä arki on lasteni lapsuutta, ja vanhempi alkaa muistaa ehkä jotain jo aikuiseksi asti.

Kun lähdemme ostoksille, minua harmittaa, etten keksi enempää hankittavaa. Samaan aikaan haaveilen vain kierrätystavaraan pohjautuvasta kesäpaikasta. Tiedän jo, ettei ostaminen tee minua onnelliseksi, mutta omistaminen välillä tekee.

Lainasin lomalukemiseksi kaksi oikeaa kirjaa, Kirjeitä Tove Janssonilta ja Astrid Lindgrenin elämäkerran. Mietin, miksi ne ovat mielestäni sopivia kesään. Tove on tietysti yleensä aina ihana. Luin hiljattain Harun sähköisenä (mikä väistämättä vähän latisti sitä), mutta surin kovasti luopumisen mukana. Tiettyä arvokkuuttahan siinä oli, todeta että tämän aika on nyt ohitse, nyt emme enää lähde saareen. Mutta muistutan itseäni myös, että Tove oli jo yli neljänkymmenen kun he rakensivat tuon mökin. Kaiken ei tarvitse olla aina, ja juurtua ehtii lapsuudenkin jälkeen.

Juurtua ja joskus myös jumittua. Toiseen vaaditaan väkivaltainen repäisy, mutta minä yritän vielä lempeydellä.