Voisilmäpulla

Tiistaina jo vähän vihjailin, ettei treenaaminen tunnu kovin kivalta. Kuntosalilla meni ihan mukavasti, tein ne pirulliset kyykytkin ja sen kyllä reisissä edelleen tunnen. Ylipäänsä tunnen muutoksen kropassa, erityisesti kun lähden ulos. Kroppa on yksinkertaisesti kevyempi, askeltaminen helpompaa, ryhti suoristunut.

Eilen olin venyttelytunnilla. Ei ollut kivoja, staattisia venytyksiä, joissa saisi hengailla pari minuuttia. Oli dynaamisia venytyksiä ja kropan kiertämistä sellaisille mutkille, että tunnin jälkeen pukuhuoneessa meinasi lähteä taju, kun vedin housuja jalkaan. Kyllä, se rintaranka vaatii varmasti avaamista. Treenin jälkeen menin kauppaan. Virhe. Oli huono olo, meinasin oksentaa. Mukana ei ollut mitään evästä, proteiinijuoman kiskaisin kassan jälkeen kitusiin, se helpotti hieman.

Takareidet ovat niin tolkuttoman kireät, etten edes kunnolla pääse venyttelyasentoon. Surullista. Ja epämotivoivaa.

Tänä aamuna kävin kehonkoostumusvaa’alla ja mittailin erinäisiä kohtia kropasta. Kahden ja puolen viikon aikana paino on pudonnut huimat 200 grammaa. Olen käynyt vaa’alla, joka aamu, joten tiedän painon pyörähtäneen alempanakin, mutta muutos edelliseen mittaukseen oli -200 g. Missään muissa prosenteissa ei ollut tapahtunut eroja (lihas, rasva). Tiedän, että aika on lyhyt, mutta olisin toivonut jotain muutosta.

Mittauksessa mietin, miten viime kerralla olen mitannut. Kun se mittanauhan kireys ja sisäänhengitys ja kaikki sellaiset vaikuttavat. Vyötäröltä oli lähtenyt ehkä pari senttiä (ryhdin parantuminen), samoin navan kohdalta. Lonkat ja peppu ovat sen sijaan yhtä leveitä kuin pari viikkoa sitten. Reisi on ehkä toisesta kohtaa kaventunut ja toisesta levinnyt, tai sitten vaan en osannut mitata oikein.

En tiedä, mitä odotin. Ehkä enemmän. Vaikka tunnen, että muutosta on, olisin halunnut siitä konkreettista näyttöä. Ja onhan sitä! Mutta ei vielä tarpeeksi, etteikö se mahtuisi itseään mittaavan tyypin virhemarginaaliin.

Tänä aamuna törmäsinkin sitten tähän tekstiin ja siitä edelleen tänne. Sisunaisen blogissa kolahti ihan kaikki. ”Toinen ongelma on ”kehityksen” vaatiminen ja mittaaminen.” Niinpä. Kehitystä, mulle, tänne, heti! Kiloja ja senttejä pois, euforista oloa ja hyvinvoivia, venyviä lihaksia! Ella taas listasi omaa motivaatiotaan, ja voisin kopioida tähän kaksi viimeistä postausta, mutta enpä kopio, käykää itse lukemassa, jos kiinnostaa: Kuinka motivoitua liikkumaan ja No kuinka sitten oikeasti motivoitua liikkumaan.

(Kuva Valio. Resepti: http://www.valio.fi/reseptit/voisilmapullat/. Ilman kardemummaa ja mantelirouhetta, kiitos!)

Miten otsikko ja kuva sitten liittyvät tähän tekstiin? Olen aina sanonut, että minulla on voisilmäpullamaha. Se on semmoinen pyöreä ja napa on mukava kolo siellä keskellä. Litteää vatsaa en muista ikinä omistaneeni, enkä näkyviä vatsalihaksia. En edes silloin kun tanssin. Minulla on aina ollut maha.

Minun teki mieleni voisilmäpullaa monta päivää. Yhtenä päivänä etsinkin jo kaupasta, mutta en löytänyt. En silti sortunut muihinkaan herkkuihin. Ymmärsin, että himoni kohdistuu voisilmäpullaan ja jos sitä ei ole saatavilla, en voi millään muulla himoani hillitä. Enkä ostanut niitä uunissa itse paistettavia, koska yhden takia en olisi viitsinyt lämmittää uunia, ja se olisi tarkoittanut monen päivän pullakahveja. Olisivat ne sieltä pakkasestakin huudelleet, paista minut, paista minut, syö minut…

Eilen sitten ostin ja söin voisilmäpullan. Olihan se hyvää. Kaloritkaan eivät paukkuneet. Itse tehty olisi parempaa, mutta sama ongelma kuin pakastepusseissa: nepä ovat vielä pakkasessa kypsinä, muutaman minuutin sulatuksen päässä. Ostin yksin yhden voisilmäpullan ja sen söin. Voinko nyt päästä ikinä eroon voisilmäpullavatsastani? Vastaus on edelleen kyllä.

Osa minusta haluaisi hillitä tahtia, osa jatkaa samaan suuntaan, ehkä vielä tahtia kiristäen. Tänään on PT, jonka jälkeen olen käynyt tällä viikolla kahdesti salilla ja kahdesti kehonhuollossa. Olen siitä onnekas (ja onneton), että minulla on tällä hetkellä aikaa panostaa tähän prosessiin. Mutta mietin myös, teenkö siitä liian ison osan elämääni. Ruokavalio muuttui jo tammikuun loppupuolella, onneksi, koska kaiken opetteleminen yhtä aikaa olisi liian raskasta. Toisaalta elämäntilanteeni mahdollistaa sen, että voin suhtautua tähän tosissani. Ja tiedän, että muuttuneiden toimintatapojen opettelemiseen menee aikaa. Siksihän valitsin PT:n ja kuntosalivalmennuksen melkein neljäksi kuukaudeksi. Että kesäkuussa voisin sitten miettiä, mitä oikeasti ajattelen kuntosalilla käymisestä, millä tavalla kroppa on muuttunut ja haluanko jatkaa valitsemallani tiellä, vai muutanko sitä jotenkin. (Esimerkiksi tanssitunnit olisi kiva palauttaa elämään ensi syksynä, etenkin kun siinä vaiheessa on toivottavasti jo pohjakuntoakin.)

Ja niin häilyvä on se raja, jossa voi kuunnella kehoaan ja treenata kevyemmin, koska jumittaa tai tuntuu inhottavalta, tai antaa vanhojen tapojen vyöryä yli ja jäädä kotiin, koska se on helpompaa. Sitä rajaa ei voi tunnistaa kukaan muu kuin minä, koska jonain päivänä kannustus saa yrittämään kahta kauheammin ja toisena hylkäämään kaiken siihen mennessä saavutetun ja antamaan periksi. Ja se raja siirtyilee. Se ei ole tänään sama kuin eilen, ja huomenna se on jossain ihan muualla. Että joskus saa jättää treenaamattakin ilman, että kyse on heti siitä, että lopettaisi kokonaan tai antaisi periksi sisäiselle laiskuudelleen. Oman itsensä kuunteleminen on vain joskus vaikeaa.

Tänään on treenattava ja olen tyytyväinen, että ne kyykyt on tehty. Että PT näkee sen tilanteen, jossa nyt kahden päivän jälkeen olen, eikä hänen tarvitse vain viikkoraporttien sepustusten perusteella arvioida tilannetta. Koska vaikka itse kuvittelen olevani kroppani asiantuntija, ihan takuulla löysäilen toisissa jutuissa ja keksin tekosyitä niin kuin muutkin. Ja haluaisin, että PT näkisi tekosyideni läpi, mutta myös osaisi sanoa, milloin kannattaa hellittää.

Oppimiskäyrällä ollaan. Ehkä siellä matalammalla osuudella, mutta eiköhän niitä huippujakin ole odotettavissa!