Motivaatiosta vielä kerran
Ella Elersin blogissa on ollut viime päivinä mielenkiintoista keskustelua liikuntamotivaatiosta, ja työnnänpä minäkin lusikkani soppaan (vai pitäiskö sanoa kahvakuulani tatamille tai jotain yhtä lennokasta?).
Perus pukuhuonemeininki. Ei ihan sitä mitä Fit-lehden reenivaatekuvissa.
Liikuntahan tutkitusti tekee hyvää ihmiselle iästä, koosta ja muista ominaisuuksista riippumatta. Sen tietävät kaikki, jotka eivät vietä aikaansa kellariin haudatussa tynnyrissä. Miksi sitten joskus on niin vaikea motivoitua liikkumaan?
Luulen, että yleisin ongelma on se, että odotukset ja vaatimukset ovat liian korkealla. Toisaalta kuvitellaan, että parin kuukauden treenillä muututaan supertimmeiksi ja urheilullisiksi, ja kun näin ei käykään, innostus lopahtaa. Toiset taas ajattelevat, että heti kuntosalijäsenyyden ostettua pitää alkaa treenata kuusi kertaa viikossa, syödä pelkkää maitorahkaa ja parsakaalia ja lopettaa kaikki sosiaalinen elämä varsinkin, jos siihen liittyy alkoholia tai ”herkuttelua”. Ei ihme jos homma tuntuu liian isolta haukattavaksi. Mutta kuten kaikki (toivottavasti) tietävät, elefantti syödään pala kerrallaan.
Toinen onglema on ”kehityksen”vaatiminen ja mittaaminen. Jos aloittelija vertaa itseään kokeneempiin treenaajiin, turhautuu varmasti, samoin jos vähän huonommilla geeneillä varustettu odottaa saavansa samoja tuloksia kuin huippulahjakkuuden perinyt kaveri. Toisin kuin kenties työelämässä, harrastuksissa kukaan ei kuitenkaan ole tulosvastuussa kenellekään.
Yhtä ongelmallista on kehityksen sitominen yhteen mittariin, kuten peilikuvaan tai vaakaan. Liikunnan hyödyt ja liikunnassa kehittyminen on valtavan monimutkainen kokonaisuus leposykkeestä liikkuvuuteen. Jos vaaka ei liikahda mutta teet burpeen puoli sekuntia nopeammin, olet kehittynyt. Piste.
Myös rutinoituneelle salillaramppaajalle tulee joskus hetkiä, jolloin ei yhtään jaksaisi kiinnostaa. Viimeksi tähään treeneissä lopulta yli puolituntiseksi venähtänyttä metconia tehdessä ajattelin: Tämä on ihan p**kaa. Voisin ihan hyvin lähteä kotiin nyt. En halua tehdä tätä. No teenpä kuitenkin, pakko tästä on kai jotain hyötyä olla ehkä. Jatkoin, koska en vaan ole sellainen tyyppi, joka lähtee treeneistä kesken pois.
Motivaatio saa ihmisen liikkeelle, tapa on se joka saa jatkamaan, sanotaan. Olen hyvin vahvasti samaa mieltä. Kun liikunnasta tulee osa omaa identiteettiä, treenaaminen ei ole enää kysymys vaan itsestäänselvyys. Tämä ei edes vaadi että lajissaan olisi kovin hyvä; yhtä hyvin liikunta-minän voi rakentaa punnerran polvet maassa mutta p**kele punnerran kuitenkin! -ajatuksen varaan.