Oman elämäni onnellisuusprojekti osa 2

Esittelyssä onnellisuusprojektin kirja numero kaksi. Ensimmäinen osa löytyy täältä.

Onnellisuus- ja elämäntapaoppaat toimivat kohdallani kenties hieman oudolla tavalla. Useimmiten kirjojen tärkein anti löytyy silloin, kun koen, että joku onnistuu kirjoittamaan jostain asiasta samoin kuin itse ajattelen ja saan vahvistusta sille, ettei ajattelutapani olekaan täysin outo. Siinä on jotain samaa kuin silloin kun joku ihminen toteaa, että ei ihme että sinulla on ollut rankkaa tai että ei liene kummallista tuntea noin, jos taustalla on tuollaisia kokemuksia. Ymmärrystä, nyökyttelyä, samaistumista! Niinpä Gretchen Rubinin toisesta suomennetusta teoksesta Tee siitä tapa jäi ensimmäisenä mieleen lainaus:

Unenpuute johtaa myös jahkailuun. Viivyttelyn asiantuntija Piers Steel osaa kertoa, että liikaväsymys on asioiden viivyttelyn yleisin syy. Eräässä tutkimuksessa arvioitiin, että jokaista tuntia kohti, jota ei yöllä nukuttu keskeytyksettä, ihmiset tuhrasivat seuraavana päivänä 8,4 minuuttia tietokoneella viestien tarkistamisen ja netin selaamisen kaltaiseen puuhasteluun.

Minä, minä, minä! Jahkailija. Liikaväsymys. Lehtiartikkeleita toistensa jälkeen siitä, kuinka kannattaa nukkua tarpeeksi ja unenpuute tappaa, mutta nämä muutamat lauseet saivat minut miettimään merkitystä arjessa. No, voi olla ettei liikaväsymys ole kohdallani ainoa syy viivyttelyyn, mutta tunnistan kyllä sen väsyneen klikkailun, kun voisi tehdä jotain muuta, vaikka nukkua päiväunet tai muuten virkistäytyä, mutta ei pääse irti turhanaikaisesta linkkikierteestä.

Suhtautuminen onnellisuuskirjallisuuteenkin on ristiriitaista. Ensinnäkin käytän lukemiseen hyvän tovin siitä ajasta, joka sopisi kenties paremmin tekoihin onnellisuuden eteen. Toisaalta, jos sattuu olemaan näissä asioissa itseni tapaan myöhäisherännäinen tai muuten vain avuton, sopii tämäkin kirja oppaaksi oman itsen toimintatapojen ymmärtämiseen, ja välillä myös sen huomaamiseen, etten olekaan ainutlaatuinen ja etteivät kaikki toiset toimikaan jonkun tietyn kaavan mukaan, joka vain sattuu eroamaan omastani. (Melkein yhtä huono yleistys kuin se, että kaikki muut ajattelisivat ja toimisivat kuten itse.) Ja voihan olla, että onnellisuusoppaiden lukeminen on minulle teko onnellisuuden eteen! Hah. Edellisen kirjan oppi ”Ole Elina” voi siis sopia tähänkin kohtaan: kenties joku muu kärsii vastaavan kirjallisuuden lukemisesta, siinä missä minä vain nautin.

Kirjan muu sisältö: elämässämme on paljon tapoja ja rutiinit ovat hyvästä. Aamusta toiseen toistuva automaatio auttaa meitä toimimaan arjessa. Hampaidenpesu on tapa, jolla on paikka elämässämme, jolloin ei tarvitse tehdä aktiivista päätöstä kyseisestä toimenpiteestä, se vain tapahtuu. Samaa kaavaa kannattaisi siis yrittää noudattaa kaikkien niiden asioiden suhteen, joiden toivoisi olevan arkensa osana. Itsekin talven aikana aloitin monta viikkoa ajattelemalla, että tällä kertaa minä treenaisin päivittäin tulevaa laulutuntia varten. Kilinkontit. Auttava keino on sitoa toivottu tuleva rutiini tai tapa jo johonkin olemassaolevaaan: laulan aina heti iltapäiväkahvin jälkeen. Jos kahvihetki on jo tapa, joka todennäköisesti toistuu päivästä toiseen, siihen yhdistettynä laulutuokio toteutuu todennäköisemmin kuin silloin kun sen sijoittelu on vapaata. Koska äkkiä on ilta ja naapurit häiriintyvät ja aloitan sitten huomenna. 

Asioistahan voi tehdä itselleen joko vaikeita tai helppoja. Gretchen Rubin kuvailee omakohtaisten kokemusten kautta myös sitä taistelua, jota hyvien tapojen luomiseksi käy, ja lohduttaa lukijaakin ettei kaikki kenties aina mene putkeen. Miellyttävän ihmisläheistä eikä ainakaan yläpuolelle asettuvaa. Motiivit ja syyt muutokseen avataan myös, ja vaikka se edelleen välillä ahdistaakin, että onnellisuuden saavuttamisessa joutuu tekemään töitä, lohduttaa tieto siitä, että tapojen muodostuessa niihin tarvitsee käyttää yhä vähemmän energiaa. Että ehkä kenellekään ei ole sen helpompaa vaikkapa lähteä lenkille (ja näin olen ollut ymmärtävinäni myös tiettyjen liikunnallisten ihmisten teksteistä!), toiset osaavat vain paremmin rakentaa sen kierteen, joka todennäköisemmin johdattaa liikkeelle kuin kotisohvalle. On suunniteltu aika ja varusteet laitettu valmiiksi, jolloin helpotetaan lähtemistä niin, ettei se kaadu lenkkareiden kaivamiseen vaatehuoneen pimeimmästä nurkasta.

Toinen kirjan suurista oivalluksista oli palkitsemisen ansa ja motivaation kasvattaminen eli ”Ei maalilinjaa”. Törmäsin tiettyyn ajattelutapaan jatkuvasti laihdutusryhmissä: sitten kun on laihtunut tarpeeksi, saa taas herkutella. Jos tavoitteena on pysyvä painonpudotus, ei ole paluuta niihin aikoihin ja tapoihin, joilla kilot ovat kertyneet. Tämä on monen kompastuskivi, myös itseni, myönnettäköön. Mutta ajatuksen tasolla ymmärsin jo hyvin varhaisessa vaiheessa, että elämäntapamuutoskirosanan onnistumiseksi elämäntapojen täytyy muuttua. Saahan sitä yhä herkutella, mutta kenties eri tavoin ja eri aikoina. (Itse en usko totaalikieltäytymiseen herkuissa, mutta kirjassa sivuttiin sitäkin, että eri ihmiset ovat näissä asioissa erilaisia, ja että voi hyvinkin pystyä toisessa kohtaa kohtuullisuuteen, mutta toisessa ei.) 

Palkkio on pysähtyminen. Pala suklaakakkua on totaalikieltäytyjälle hetki, josta täytyy aloittaa uudelleen. Se on hetki, jolloin kaikki aiemmin suoritettu mitätöityy ja suklaakakun syömättömyys pitää perustella itselleen uudelleen. Palkkiot ovat vaarallisia tapojen luomiselle, koska palkkiosta muodostuu helposti ulkoinen motivaatio, joka on helpommin horjutettavissa. Eli painonpudotuksen motivaatio tulisi olla painonpudotus itsessään eikä mahdollisuus päästä syömään suklaakakkua. Kirjassakin verrataan samaa tilannetta tupakkalakkoon, jolloin palkintona riittävän pitkästä lakosta olisi savuke. 

Palkinnon ei tietysti tarvitse olla suklaakakku. Se ei silti välttämättä toimi tapojen muodostamisessa. Miksi? Koska palkkio arvottaa tekemistä. Tapojen pitäisi olla sellaisia, jotka tapahtuvat suuremmin ajattelematta, ilman päätöksiä. Jos pitäisi joka aamu päättää, pesenkö hampaat vai en, jättäisin sen helpommin tekemättä. Ja joskus jätänkin, kun aamuni eivät noudata rutiinia. Sellaisina päivinä, kun lähden kotoa kohtuullisen nopeasti, hammaspesu kuuluu niihin asioihin, jotka vain kuuluu tehdä ennen ovesta ulos astumista. Ja hyvä niin. 

Ja vaikka voisi ajatella, että maalilinja ja palkitseminen ovat hyvästä, ilmeisesti usein käy niin, että tavoitteen saavuttaminen ja siitä palkitseminen helposti horjuttavat muodostunutta tapaa, jopa niin että maratonin juossut saattaa jättää juoksuharrastuksen suorituksen jälkeen, jos motivaatio on ollut ulkoista ja kohdistunut palkintoon. 

Palkkio pitäisi siis löytää tavasta itsestään. Iloita tapahtuvista muutoksista tapojen muuttumisen takia, liittyvät ne sitten painonhallintaan, liikuntaan, laulamiseen, siisteyteen tai luovuuteen. Ei ajatella, että on maalilinja, joka täytyy ylittää (ja sitten voi höllätä), vaan katsoa asioita jatkuvan edistymisen kautta. Muodostaa tapoja, rutiineja, helppoja reittejä niiden asioiden tekemiseen, jotka tekevät onnelliseksi. On se sitten vaikka ooppera-aarian kuunteleminen joka päivä, tai se hetki, jolloin ehtii pyyhkiä rasvaiset sormenjäljet pois jääkaapin ovesta. Tai se, että muodostaa itsellensä tavan käydä lähikahvilassa suklaakakulla joka maanantai viikon alkamisen kunniaksi!

Rubin kirjoittaa myös huveista ja nautinnoista tapojen muodostamisen kurinalaisuuden vastapainona. Jokaisella meistä on heikkouksia, ja jos tapamme eivät ole tappavia tai muuten todella vaarallisia, kannattaa niistä nauttia täysin rinnoin. Tietenkin kohtuudella. Rubin listaa kolme huvitusta, joista kasvaa helposti vaarallisia. Tunnistan ne kaikki: herkuttelu, shoppailu, ruutuaika. Tässä kohtaa on hyvä myös huomata, että on helppo vähätellä sellaisia asioita, jotka tuovat itselle nautintoa, koska niistä ei ehkä puhuta niin paljon tai kuvitellaan että siihen on joku kaava. Mielihyvän tunnustaminen tuo enemmän huvia elämään. Itselläni sellainen voisi olla ihmisten salakuuntelu. Mies kysyy aina: ”Onko käsikirjoittaja työssään?”, mutta ehkä minun pitäisi tunnustaa, että se on enemmän huvia kuin hyödyllistä, vaikka toki sitäkin, koska asian ajatteleminen työnä tekee siitä asteen tiedostavampaa ja raskaampaa. Huvinakin siitä jää muistikuvia, mutta silloin se tuottaa minulle myös nautintoa.

Elämämme muodostuu helposti huonoista tavoista. On ärsyttävää ymmärtää, että ne ovat muutettavissa. Työmäärästä huolimatta se on myös helpottavaa. Vähän niin kuin että itseään voi huijata tekemään niitä asioita, joita haluaisi, mutta joita ei vain saa aikaiseksi. Voi pistää autopilotin päälle, ja löytää itsensä työpöydän äärestä täysissä pukeissa, hampaat pestynä, kokonaan ymmärtämättä miten siihen päätyi, mutta onnellisena sijainnistaan. (PS. Kirjoitan tätä sohvalla notkuen, yhä yöpaidassa, tukka takussa ja hampaat pesemättä. Mutta hetki on hyvä.)

Tee siitä tapa on siis edeltäjänsä tavoin varsin konkreettinen opus, jossa myös tunnustetaan, että vaikka osalle ihmisistä toimiston tai kodin siivoaminen selkeyttää myös ajatuksia, ei sillä ole kaikille merkitystä. Me olemme erilaisia, ja jokaisen tulisi löytää oma tiensä. On silti mahdollista edes jotenkin viitoittaa sitä, ja se herättää minussa luottamusta sitä kohtaan, että onnellisen elämän ainekset ovat myös minun saatavillani.