Oman elämäni onnellisuusprojekti osa 1

Kirjoitin onnellisuudesta blogin yksivuotispostauksessa. Nyt ajattelin avata asiaa ainakin kolmen kirjan kautta, joita olen viime aikoina lukenut.

Ensimmäinen on Gretchen Rubinin Onnellisuusprojekti, jonka bongasin onnenkantamoisena Lotta Katariinan kirjavinkin perusteella. Kirjoitin kirjasta aiemmin: 

— sain pahoja angstikohtauksia, koska tiedän totuuden piilevän siinä, ettei onnellisuus ole pelkkää hedonistista nautintoa eikä nopeasti saavutettavien asioiden riemumarssia. Moni oikeasti onnellisuutta tuottava asia vaatii hieman töitä, eikä välttämättä palkitse heti. 

Oman elämäni onnellisuusprojekti alkoi vuoden 2009 tienoilla, henkisesti ja fyysisesti. Isän kuolema ja omat kolmikymppiset herättivät ajattelemaan ajan riittävyyttä ja sitä, että lopulta olen ihan itse vastuussa omasta elämästäni. Projekti on sisältänyt paljon fyysisiä muutoksia, mutta ehkä vielä enemmän sitä henkistä puolta, joka lopulta tuntuu vaikeammalta, kai siksi, että kaloreiden laskeminen ja liikunnan mittaaminen on huomattavasti helpompaa punnita vaa’alla kuin positiivisen ajattelun lisäämisen tulokset.

Pari kertaa kirjan uusittuani sain sen vihdoin luettua loppuun. Minä siis todella välillä pistin kirjan sivuun siksi, että tunsin tietäväni onnellisuuteen johtavat keinot, mutta pitäväni niitä liian vaikeina.

Gretchen Rubinin kirja ei siis todellakaan ole ensimmäinen onnellisuudesta kertova opus, joka on ollut lukulistallani. Piristävän poikkeuksen siitä teki omakohtaisuus, pitkäjänteisyys ja myös sen toteaminen, ettei kaikki sovi kaikille. ”Be Gretchen” on kirjailijalle itselleen yksi kirjan kantavista opeista ja täytyy myöntää, että ”Ole Elina!” on paljon voimakkaampi lause kuin ”Ole oma itsesi”. Nimen kautta määrityn ainakin itse jo enemmän, käsitteenä Elina pitää allaan paljon täsmällisempiä määritelmiä kuin oma itse. 

Rubinin kirja kattaa siis vuoden mittaisen onnellisuusprojektin, jossa jokaisessa kuussa keskitytään yhteen tai useampaan mahdollisesti onnellisuutta lisäävään asiaan. Kuukausien otsikot ovat vielä varsin yleispäteviä: Muista rakkaus tai Järjestä aikaa ystäville. Näistä ensimmäisen luku sisältää seuraavat käytännön toimenpiteet (kirjoittaja on avioliitossa): lakkaa nalkuttamasta, älä odota kehuja tai arvostusta, riitele oikein, älä kaada murheita muiden niskaan, jakele rakkaudenosoituksia. Varsin konkreettisia esimerkkejä, joiden toteuttaminen käytännössä on Rubinille välillä helpompaa, välillä vaikeampaa. 

Gretchen Rubin on tehnyt taustatyönsä, minäkin tunnistan monta tutkimusta tai onnellisuustapaa aiemmin luetuista teoksista, kyseessä ei siis ole vain ”musta tuntuu” -tyyppinen fiilistely, vaan Rubin pohjaa valitsemansa toimintatavat olemassaolevaan, tutkittuun tietoon. Silti kirjan vahvuus on henkilökohtaisuus, joka tuo onnellisuudessa onnistumisen vaikeuden lähemmäs lukijaa.

Toinen, mielestäni kirjasta hyvin välittyvä näkökulma on se, ettei kirjoittaja odota tai toivo toisten muuttuvan, vaan miettii omalta puoleltaan, miten asiat voisivat sujua paremmin. Monesti hän raportoikin positiivisten vaikutusten syntymisestä puolin ja toisin, mutta ne eivät silti ole itsetarkoitus muutokselle. Tunnistan myös itseäni Gretchen Rubinin tavasta reflektoida itseään suhteessa toisiin ihmisiin, ja vaikka varmasti jonkinlaista sensuuria kirjassakin on (olettaisin näin inhimillisellä tasolla), on se silti hyvin ihmisläheinen. 

Omasta taustastani voin sanoa sen verran, että pitkään en edes uskonut voivani olla onnellinen. Minulle melankolia ja ahdistus ovat olleet osa minua niin pitkään, ja ovat edelleenkin. Olen silti jo vuosia, kenties kiusaantumiseen saakka, tutkinut sellaisia ympärilläni olevia ihmisiä, jotka ovat olleet mielestäni onnellisia. Heidän elämässään on ollut suuria muutoksia, vastoinkäymisiä, uhkarohkeita hyppyjä ja paljon tavallista arkea, mutta heissä on silti ollut tiettyä helppoutta, rentoutta, sellaista sopivasti hälläväliämeininkiä, jota olen stressaamiseen taipuvaisessa mielessäni kadehtinut. Välillä olen yrittänytkin olla kuin he ja etsiä hyvän elämän avaimia samoista suunnista, joista osa toki onkin universaaleja (ihmiset), mutta toiset hyvin paljon henkilökohtaisempia (harrastukset). 

”Ole Elina” on siis neuvo, jota yritän nyt parhaani mukaan noudattaa. Se vaatii pientä vääntöä, mutta onnellisuuteen johtavat asiat ovat usein pelottavan yksinkertaisia. Viimeisin huomioni on se, että olen huomattavasti paljon rauhallisempi ja tasapainoisempi, jos luen matkalla. Silloin kun kirjaa ei ole mukana, pelaan helposti kännykällä tai vain tuijotan ikkunasta ulos (sekin on pelaamista parempi), mutta lukeminen tuo minulle sopivasti uutta ajateltavaa, jolloin en ehdi miettiä liikaa sinänsä merkityksettömiä asioita. 

Onnellisuuteni tiellä on myös asenne, jota myös Gretchen Rubin kirjoituksessaan kuvaa:

Luovuus, aitous ja tarkkanäköisyys eivät joidenkin mielestä sovi yhteen keskiluokkaisen tyytyväisyyden kanssa. Vaikka vakavamieliset ja pessimistiset ihmiset saattavat vaikuttaa älykkäämmiltä, tutkimusten mukaan onnellisuus ja älykkyys eivät liity oleellisesti toisiinsa. 

Tietysti on paljon hienompaa olla olematta liian onnellinen. Onnellisuuteen liittyy höpsähtänyttä viattomuutta ja helppoutta tulla miellytetyksi. Innostus vaatii voimia, nöyrtymistä ja paneutumista, kun taas ironian, haitallisen kritiikin tai filosofisen ikävystyneisyyden taakse piiloutuminen vie vähemmän voimia. 

Minulla meni hirvittävän pitkään ymmärtää, että yksinkertaisuudestaan huolimatta onnellisuuden tavoittaminen ei ole helppoa. Minuunkin on syvään juurtunut kyyninen tapa katsoa asioita. Edelleen olen enemmän tarkkailija kuin osallistuja, ja pysyn mieluummin tapahtumien laidalla, mutta pitkään se tarkoitti myös sitä, etten antanut minkään koskettaa minua, että olin välinpitämätön kaiken suhteen, koska siten kuvittelin pystyväni suojelemaan itseäni. En pystynyt. Olin vain enemmän tai vähemmän kroonisesti onneton. Nykyään haluan mieluummin olla sopivasti, omalla tavallani (elinamaisesti) höpsähtänyt ja arvostan kovasti lausetta ”Det är inte så nögö nuga här i skärgård” – eikä oikeastaan missään muuallakaan.

Mutta onhan se silti välillä ihan sietämättömän ärsyttävää, että onnellisuusasioihin joutuu käyttämään niin paljon energiaa, siinä missä ne muilta näyttävät tulevan luonnostaan. Ehkä tulevat, ehkä eivät. Sehän ei tarkoita, etteikö niitä voisi myös oppia. Sitä paljon parjattua positiivista ajattelua, kirjan ottamista mukaan bussimatkoille ja säännöllisiä liikuntarutiineja. Niihin Gretchen Rubinkin paneutuu seuraavassa suomennetussa teoksessaan Tee siitä tapa, joka tulee olemaan myös Oman elämäni onnellisuusprojektin osan kaksi aiheena. 

Tällä hetkellä onnellisuuttani ja kiitollisuuttani lisää vanhojen kuvien selaaminen etsiessäni kuvitusta blogiin. Yksinkertaista, helppoa, mutta hetkittäin niin tehokasta, että kyyneleet meinaavat nousta silmiin kuvien kautta välittyvää maailmaa ihaillessani. Minun maailmaani.