Tässä, tänään
Päivän (viimekin) viikon kriisejä.
Kotikirjasto menee remonttiin. Kirjasto kävelymatkan päässä on sellaista arjen luksusta, jota arvostan. Kantakaupungissahan tämä ei toteutunut. Nyt joudun olemaan ilman lähikirjastoa melkein puoli vuotta.
Lilyn mainoskokeilu ärsyttää, mutta siirtyminen omalle alusta ja domainille tuntuisi siltä kuin huutaisin tuuleen. Siis siltä ettei kukaan kuulisi.
Mutta onko tuolla väliä, kun tuntuu etten ehdi blogata? Aloitin hienon postauksen viikonloppulomasta Hangossa, siitä on pian kaksi viikkoa, silloin oli vielä kesä ja enää ei, siis menneen talven lumia jo.
(Kuvaankin jiipegginä. Vaikka pitäisi ottaa vain RAW-kuvia. Huono ihminen.)
Päätin olla stressaamatta yksivuotissynttäreistä, selvisin juuri ja juuri sähkömiehen visiitistä (koti vielä ei), viikonloppuna on ehkä valokuvaus ja siihenkin on osa vaatteista ja rekvisiitta hankkimatta. Ajattelin ajatella synttäreitä vasta sitten, koska mielestäni niihin ei tarvitse panostaa liiaksi. Järjestimmehän häätkin kahdessa ja puolessa kuukaudessa. Somehan se taas torppasi tämänkin ajatuksen: on kuulkaa niin hienoa tarjoilua ja kaikenlaista. Minä mietin mihin pinoan pahvilaatikot vieraiden ajaksi. (Satoi. Ei kuvattu. Tulin kipeäksi. Flunssassa mietin mitä kaikkea tekisin jos olisin terve, vaikka ihan vähän aavistin etten ehkä kuitenkaan tekisi. Pahvilaatikotkin ovat yhä pinoamatta.)
Ihastuttavaa alemmuudentunnetta on huomattavissa kaikissa toimissani. En ole pätevä mihinkään. Kaikki muut ovat parempia, kauniimpia, fiksumpia, filmaattisempia.
Välillä tuntuu, että kaikki munat ovat liiaksi samassa korissa. Elämä koostuu tästä arjesta, joka on täynnä lasta, kirpputorihankintoja ja juhlien järjestämistä, mutta näkökulma pysyy koko ajan samana. Pelottaa, koska lokakuussa minulla on kaksi viikkoa omaa aikaa, jolloin on mahdollista vaikka mikä. Ehkä se menee ohi kuin kärpäsenkakka kalenterissa. Ehkä sen jälkeen on ihan hirvittävän vaikeaa palata kokopäiväiseen vanhemmuuteen.
Enkä ehdi päivittää tätä blogia. Enkä tiedä miksi sillä on merkitystä, kenelle olen velkaa? Ehkä eniten kuitenkin itselleni. Heilahtelen sekavuuksissani tyylistä toiseen. Kirjoitan kirjoittamisesta ja sektiosta, haluaisin kirjoittaa vauvavuoden päättymisestä, mutta se tuntuu sivupolulta, vaikka kai senkin keskiössä on minun kokemukseni tästä muuttuneesta elämäntilanteesta eikä niinkään se vauvuus.
En ymmärrä, miten vauvakuplan ulkopuolisiin ihmisiin pidetään yhteyttä. En tosin aina osaa sitä täällä kuplan sisälläkään. Viestimet ovat täynnä sitten joskus -tyyppisiä lupauksia, välillä jaksan itse niistä vielä muistuttaa, mutta noin ylipäänsä tuntuu että ajelehdin etäällä kaikista.
Toisinaan on huikea varmuus siitä, että tulevaisuus on upea ja minulla on hurjasti mahdollisuuksia, mutta että niiden aika ei ole juuri nyt. Että nyt on tätä ja siitäkin saa nauttia ja olla onnellinen.
Välillä taas en halua ajatella mitään, minusta tuntuu etten selviä tästä elämästä, etten uskalla elää ja samaan aikaan eniten pelkään kuolemaa ja siinä on sellainen paradoksi, joka pitää helposti hereillä silloinkin, kun kaikki muut tuhisevat unissaan.
Miten kateellinen olen, kun kuulen kuinka nopeasti uni saavuttaa miehen iltaisin. (Miten kateellinen en ole, kun hän herää aamuviideltä eikä saa enää unta, vaikka aamuöisessä tv-sarjamaratonissa sohvalla peittoon kääriytyneenä onkin kaikuja sellaisesta elämästä, joka tuntuu joutuneen tauolle tässä kohtaa.)
Elämä on siis ihanaa ja kamalaa. Elämää. Tällaista tänään, tai siis jo viime viikolla aloitettua. Mutta hei, sinä siellä, hauskaa maanantaita!