Porslahti – Rosala eli pikkuisen purjeveneen kyydissä
Minä olen kuivan maan kasvatti. Olen kotoisin Länsi-Uudeltamaalta ja noin kymmenvuotiaana vaadin mökin soutuveneeseen itselleni pelastusliivit. Vene on kyllä edelleen niin kiikkerä, etten ihmettele tuota toivetta yhtään. Mökilläkin järvelle oli ja on muutaman kilometrin matka, joten vesi ei ollut koko ajan läsnä. Minä olen se, joka hipsuttaa rannasta uimaan, en ole koskaan rakastanut hypätä pää edellä tai leikkiä syvässä vedessä. Suhteeni järviin ja vesiin on ollut pelokkaan kunnioittava.
Mies toi elämääni meren. Mökki saaristossa pakottaa lauttamatkoille, mutta tämäkään mökki ei sijaitse ihan rannassa, joten luontevinta on hurauttaa moottoriveneellä lähisaareen uimaretkelle koko päiväksi. Pari kesää sitten kävimme kurkkaamassa isompia aaltoja, mutta ne olivat minulle liian pelottavia. Minua ei ole kasvatettu remuamalla ruotsinlaivojen peräaalloissa, enkä tosin olisi sellaisesta kakarana nauttinutkaan.
Purjehdus eleli pitkään sivulauseissa, kunnes toissa talvena helmikuun tienoilla tiedusteltiin halukkuuttani käyttää viikko kesälomasta isomalla purjeveneellä miehen perheen seurassa. Kysymys sisälsi monta nielaisun paikkaa, mutta jotenkin se ”kyllä” sieltä lipsahti. Elokuun ensimmäisellä viikolla mantereella kärvisteltiin kamalissa helteissä ja me nautimme purjeveneilystä. Hyppelin koko viikon arkikäyttöön mielestäni liian lyhyissä farkkushortseissa, uimaan oli päästävä aina kun mahdollista ja pyyhkeet kuivuivat alta aikayksikön. Viimeisenä päivänä Högsårassa saimme niskaamme ukkoskuuron, mutta rantautumassa oleva vene sai mastoonsa salaman ja veneeseen liudan sähkövikoja. Henkilövahinkoja ei tullut, joten edes tuo tapaus ei saanut tätä ukkoskammoista ihmistä muuttamaan suhdettaan purjehtimiseen. Suhde oli lämmin ja aurinkoinen.
Tiesin toki, ettei näin aina ole. Tämän kesän säät eivät houkutelleet edes harkitsemaan purjehdusta, vaikka sitä silti harkitsimme. Haaveissa oli ollut matkapurjehdus saariston mökille, mutta se kaatui omaan mahdottomuuteensa. Kunnes.
Kävimme koepurjehduksella. Silloin irtosi vantin kiinnike ja masto oli vinossa, minulla oli niin kylmä, että sormenpäistäni hävisi osittain tunto, pissin ensimmäistä kertaa veneessä ämpäriin, koska oli tietysti pitänyt juoda lähtökahvit ja veneessä vielä vähän lisää ja kotimatka venyi, kun saaren suojissa tyynemmissä vesissä ruuvasimme vanttia takaisin kiinni. Niin, ja sain puomin päähäni, kevyesti mutta kuitenkin, noin kolme minuuttia satamasta lähtemisen jälkeen. Jostain syystä homma oli kuitenkin niin kivaa, että mahdoton ajatus alkoi muuttua mahdolliseksi.
Vene on siis Joe 17 eli 5,1 metriä pitkä, pieni purjevene. Siinä ei ole vessaa eikä keittiötä, siinä ei ole juuri mitään, mutta kyllä siinä pystyy kaksi aikuista ihmistä nukkumaan ihan hyvin ja lapsiperhekin ilmeisesti joten kuten.
Ajoimme kavereiden mökille ja takaisin. Automatkoilla kasasimme listaa tarvikkeista ja mietimme ideamme järkevyyttä. Edessä oli viimeinen lomaviikko, eikä ihmeellisempää ohjelmaa, joten irtiotto alkoi tuntua hyvältä. Sunnuntain käytimme ostosten tekemiseen. Maanantaiaamuna pakkasimme veneen ja ajassa 12.37 irrotimme köydet ja lähdimme matkaan. Siinä vaiheessa suunnitelmana oli päästä niin pitkälle kuin huvittaa. Tarpeen mukaan kääntyisimme takaisin tai ottaisimme kiinni Lauttasaaressa ja soittaisimme tukijoukot paikalle. Lähtösatamana oli siis Vuosaaren Porslahti.
Keli oli rauhaton ja tuuli vastainen, joten putputtelimme moottorilla. Ensimmäinen mainittava etappi oli Hevossalmen silta, jonne mennessä merimerkit oli palautettu mieleen ja ensimmäinen uhkaus solmusulkeisista annettu. Jäivät muuten pitämättä, osaan ehkä ulkosorkan, mutta muita en ja se harmittaa, koska se ei ainakaan lisää uskottavuuttani purjehtijana. Sillan luona odottelimme hetken, emme olleet tuosta paikasta ennen menneet, mutta liikennevalot näyttivät järkevästi milloin oli meidän vuoromme. Silta löytyy siis matkalla Laajasaloon, se on kääntösilta, joka aukeaa kesäaikaan aina puolen tunnin välein.
Kolmen tunnin ajon jälkeen olimme Kaivopuiston edustalla. Mietin, että olisi sinne helpommallakin kahville päässyt, kun otimme kiinni Skifferin edustalla, tankkasimme veneen ja itsemme. Tuntui oudolta nähdä kesäpäivää viettäviä ihmisiä, kun itsellä oli pipo päässä ja varmaan jo toppatakkikin päällä. (Veneillessä on siis niin, että myötäiseen tulevat voivat pukeutua ihan miten vaan, tai olla pukeutumatta, mutta vastaiseen mentäessä sama sää on valehtelematta kymmenen astetta kylmempi. Ja minulle selkeästi kaksikymmentä astetta.)
(Saunalautta.)
(Skifferin laiturissa.)
Matka jatkui, Lauttasaari ja Espoon venesatamat jäivät taakse. Kahdeksan aikoihin aloimme miettiä yöpaikkaa. Emme jaksaneet ajaa Porkkalaan, nyt en enää tiedä miksi, ehkä siksi että olimme lähteneet matkasuunnitelman osalta valmistautumattomina ja meillä ei olevinaan ollut keinoja mitata etäisyyksiä merikartasta. Noin puoli yhdeksältä olimme kiinnittäytyneet Stora Brändön poijuun, mutta laituria ei ennakkotiedoista poiketen ollut. Ystävällinen kanssaveneilijä lupasi tutkia rannan tilanteen, epäili syvyyden kyllä riittävän. Joe 17 on siitä kiva, että siinä on nostoköli, joten sen syväys on pienimmillään puoli metriä. Rantaan meillä oli mieli, koska veneessä ei edelleenkään ole kunnon vessaa tai keittiötä, ja vaikka makaronilaatikko olikin valmiina kylmälaukussa, ei trangian virittäminen sitloodaan eli istuinkaukaloon viehättänyt. Isomman veneen kannelta veteen pulahti kumivene, jolla meidät lopulta hinattiin rantaan. Stora Brändön laituri oli keväällä hajonnut ja viety pois, joten jäljellä oli vain kulkusilta ja pari metallitolppaa, johon saimme veneen kiinni. Rantaan hypeltiin isolta kiveltä toiselle.
(Meidän vene tuossa etualalla.)
Tarkistin juuri, että saareen on saatu uusi laituri ja voin siis suositella piipahtamista Stora Brändöön. Paikkana se oli hieno, ilmeisesti laiturin puutteen takia ollut vähemmällä käytöllä tänä kesänä. Olin innoissani päästessäni oikomaan jalkoja, noin pienessä veneessä oleminen on melkoista könyämistä. Kävimme ensin tekemässä tutustumiskierroksen, sitten haimme ruoat ja muut tykötarpeet ja läksimme keittokatokselle ruokailemaan.
Meillä oli olevinaan runsaasti aikaa, kun pääsimme maihin yhdeksän maissa. Äkkiä kello oli kuitenkin puoli yksi, astiat olivat tiskaamatta ja oli pakko mennä nukkumaan. Aamulla emme osanneet toimia sen reippaammin. Illalla moitteettomasti palanut trangia sammui kerta toisensa jälkeen, joten aamukahvina juotiin edellisen päivän sumpit, jotka termari jaksoi pitää haaleina. Tiskit tiskattiin merivedessä ja huuhdeltiin kitsaasti makealla vedellä kuin olisimme olleet kauempanakin sivistyksestä eikä veneessä olisi ollut kahdenkymmenen litran vesitankkia sen viisilitraisen lisäksi, joka oli kulunut tuskin puolilleen.
Päiväkin oli jo jälleen melkein puolessa, kun vihdoin pääsimme jatkamaan matkaa. Tuulet olivat tyyntyneet, mutta vähäisetkin olivat edelleen vastaisia eikä paattimme ole luovimisominaisuuksiltaan kovin huippu, ei etenkään vihreällä väylällä, joka on kyllä suojainen, mutta kapea. Uskaliaammat olisivat ehkä lähteneet avoimemmille vesille, mutta me jaksoimme vielä uskoa, että tuulet kääntyisivät ja purjehtimisen vuorokin vielä tulisi.
(Vesillä yritän etsiä mäkiltä seuraavia mahdollisia satamia. Täppäri eli tabletti olisi kätevä, tosin venereissuilla on kadonnut jo yksi puhelin, joten vedenpitävät ja kelluvat suojat ovat myös tarpeen.)
Illan satamana oli Inkoo. Sinne johtavalla kapealla väylällä moottori sammui useaan otteeseen ja aiheutti hieman sydämentykytyksiä. Pääsimme kuitenkin rantautumaan. Inkoo ei ole erityisen kaunis satama eikä siellä ole saunaa, joten saatuamme veneen maasähköön kiinni kipaisimme kauppaan. Sieltä palatessamme puhelin soikin jo, tukijoukot olivat saapuneet satamaan ja tuoneet runsaasti lisää herkkuja. Istuimme kahvilan terassilla ja tutkimme merikarttoja seuraavien päivien ohjelmaa suunnitellessa. Tukijoukot lähtivät kymmeneltä, me painelimme suihkuun, mutta jotenkin kello lipsahti jälleen lähemmäs kahtatatoista ennen kuin veneessä valot sammuivat.
(Inkoosta lähdettäessä oli leppoisa keli ja aamiainen oli helppo kattaa sitloodaan.)
Seuraavan päivän tavoite oli Hanko ja kevyesti sen saavutimmekin. Kävimme uloimmalla väylällä, minä harjoittelin purjeiden nostamista, mutta vähäisten tuulien takia emme päässeet käytännössä yhtään eteenpäin. Ylimääräinen mutka toi matka-aikaa lisää ainakin tunnin. Hangossa ehdimme silti saunaan. Satamassa huomasin ohuempien housujeni ratkenneen takamuksesta aivan täysin. Erityisesti pienessä paatissa housujen vedenpitävyys takapuolen kohdalta on oleellista. Kello oli kuitenkin illalla liikaa ja aamulla liian vähän hankintoja ajatellen.
(Todistetusti purjeet ylhäällä ja ulkona.)
Meidän oli tarkoitus saada miehistöön täydennystä Hangossa, mutta toisin kävi. Aamulla jatkoimme matkaa kaksin. Hangonniemellä velloi melkoiset aallot ja hetken kapteeni mietti jo kääntymistä takaisin. Totesin, että kiepataan edes Hankoniemen pohjoispuolelle uuteen satamaan, jos ei muuta. Maininki laantui hieman matkaa jatkettuamme ja niin me lähdimme ylittämään Hangonselkää. Hienossa säässä saimme purjeetkin ylös ja matka taittui hyvällä fiiliksellä. Kurssin muuttuessa vastaiseen tuuleen jouduimme kuitenkin jälleen siirtymään moottorin käyttöön. Kadehdimme vastaantulijoita ja mietimme, että tuulten suuntia ei pysty kovin pitkälle ennustamaan. Olimme päässeet aamulla kohtalaisen aikaisin matkaan, joten rantauduimme Rosalaan hyvissä ajoin. Suunnitelmissa oli ollut tankkaus Rosalassa ja jatkaminen Vänöön, mutta seuraavaksi päiväksi oli luvassa melko hurjaa keliä, joten päätimme jäädä suojaisampaan satamaan, joka mahdollistaisi siirtymisen pohjoisemmalle reitille kohti kohdettamme.
(Rosalassa. Huomaa kokoero laiturin toisella puolella oleviin paatteihin.)
Rosalassa söimme ensimmäistä kertaa ulkona, pihvi ja perunat onnistuivat hienosti myös minulle, allergioistani huolimatta. Shoppailimme kaupasta jotain pientä ja vähän iltapalaa, kävimme suihkussa ja kelluimme satamassa suunnittelemassa seuraavien päivien reittiä. Mies antoi jälleen pitkähkön puhelinraportin veneen omistajalle eli isälleen. Yöllä satoi ensimmäistä kertaa, mutta meitä se ei haitannut.
Maissa helposti unohtuu se, kuinka paljon etenkin pienessä veneessä menee aikaa erilaisiin valmisteluihin. Satamaan tullessa käydään yleensä ensimmäisenä ilmoittautumassa ja maksamassa satamamaksu. Sen jälkeen kytketään vene maasähköön ja laitetaan kaikki tarvittava latautumaan. Vessa-asiat hoituvat myös veneessä, mutta maissa on kivempaa käydä sielläkin. Mikä tahansa ruokailu vie vähintään puoli tuntia, lähtökohtaisesti tunnin tai jopa kaksi, jos se sisältää sekä valmistelun, ruokailun että tiskaamisen. Mutta siis mitään nopeaa ”vähän leipää ja kahvia” ei ole olemassakaan. Ei ainakaan noin pienessä paatissa.
(Päiviemme perusruoka. Resepti: murskaa nuudelilevyjä (2 kpl) sen verran, että ne mahtuvat keittotermokseen. Kaada perään reilu loraus öljyä kaloritarpeiden tyydyttämiseksi. Hurauta termariin suolaa sopivissa määrin. Päivästä riippuen lisää sinne lisukkeet, esim. kinkkusuikaleet, sipuli, sienet, mausteet jne. Täytä pullo kuumalla vedellä. Anna hautua 10-15 min. Nauti hyvällä ruokahalulla, koska ruoka on ainakin lämmintä. Kuva on toisen päivän versiosta, joka sisälsi sikamaisen rasvaista kinkkua ja kotona öljyllä, suolalla ja pippurilla marinoitua sipulia. Kaikki muutkin versiot olivat älyttömän herkullisia.)
Tavaroille on vähän tilaa, joten ne kannattaa järjestää järkevästi. Siitä huolimatta minkä tahansa asian kaivaminen laukuista vie aikaa. Sen jälkeen kaikki kannattaa pakata takaisin. Oleskelutilaan ei mahdu jättämään iltaisin mitään ja päivisin asiat on laitettava piiloon ihan siltä varalta, että vene kallistuu ja tavarat pyörivät ympäriinsä. Veneen hytissä ei mahdu seisomaan suorassa, en edes minä. Pukeutuminen on yhtä ähräämistä riippumatta siitä, ollaanko satamassa vai vesillä. Vesillä voi oikeastaan keskittyä vain purjehtimiseen, koska aina on vähintään navigoitava ja pidettävä peräsintä, vaikka mentäisiinkin moottorilla. Muita veneilijöitä on tarkkailtava. Siinä sivussa pitää pystyä tankkaamaan itseensä sen verran ruokaa ja juomaa, että olo pysyy skarppina. Siinä on elettävä aika lailla hetkessä.
Rosalaan olimme tehneet matkaa neljä päivää. Edessä oli vielä tiettömät taipaleet. Tarkoituksena oli koukata ulkokautta uusiin satamiin, Vänön ohi Nötöön ja siitä edelleen mökkisaareen. Stora Brändön eli ensimmäisen yön jälkeen meillä olisi ollut joka satamassa mahdollisuus vaihtaa gastia tai kapteenia, jopa hylätä vene kellumaan muutamaksi päiväksi satamamaksun hinnalla ja hurauttaa autolla karkuun. Emme kuitenkaan tehneet niin, vaan nukuimme leppoisasti Rosalan aalloissa ja vaikka aamulla ripsautti vähän sadekuuroa, jatkoimme tankkauksen jälkeen matkaa.