Pakko

Minusta on käsittämätöntä, että samaan aikaan kun itse tuskailen kirjoittamisen, kirjoittajuuteni, kirjailijuuteni, käsikirjoittajuuteni ja kirjoittamattomuuteni kanssa, on toisilla vankka uskomus siihen, että osaan, pystyn ja kykenen, ja että ennen kaikkea minun pitäisi.

Se vetää pienen ja väsyneen ihmisen hyvin nöyräksi. 

Minä olen aina ollut vääränlainen. Liikaa sitä tai liian vähän tuota. Ollut lukematta Virginia Woolfia, vaikka sitä minun on pian pakko, koska lukemissani katkelmissa on jotain kovin olennaista.

Olen ollut niin hirvittävän peloissani. Olen yhä.

Enkä minä tunne sitä minää, joka kirjoittaa ja on ylpeä siitä. Minä tunnen itseni silloin, kun katoan varjoihin ja epäilen kaikkea mahdollista, kun en luota itseeni, kun arvotan itseni vain näkyvän kautta, enkä näe sitä minkä muut.

Muutama teksti sitten pohdin kommenteissa, voiko kirjoittaminen olla intohimo, jos sitä ei tee. Olen tullut siihen tulokseen, että jotain se on, koska en voi olla välinpitämätön. En ole valmis luopumaan. 

Eikä se tarkoita muuta kuin pelkoa kohti ja sanoja paperille.

Lipaston laatikkoon onkin jo reilussa kolmessa viikossa kertynyt aikamoinen pinkka aamusivuja. Mitä sitten, että ne sisältävät lähinnä ihmissuhteiden itkuvinkua. Ne ovat minun. Eikä minun ole pakko pitää kiinni kuin itsestäni, mutta siitä sitäkin tiukemmin. Erityisesti siitä, joka osaa, pystyy ja kykenee. Ja tekee.