Glad to be gay

Nyt näyttäisi siltä, että Tom of Finland -musikaalin viimeiset näytökset on loppuunmyyty. Kirjoitan siitä silti.

Musikaali kiinnosti kolmesta syystä. Yksi. Kotimaisia, kokonaan uusia musikaaleja on tehty viime vuosina vain vähän. Esimerkiksi Seili (myös Turun kaupunginteatterin tuotantona nähty) hyödynsi aiemmin sävellettyjä lauluja. Musikaali on myös salakavalasti sydäntäni lähellä, olen joskus haaveillut kirjoittavani läpisävelletyn musikaalin, siis ilman yhtään puhuttua tekstiä. Kaksi. Tom of Finland. Mielenkiintoinen hahmo, joka on viime vuosina noussut uudelleen pinnalle. Aiheena siis sopivasti tuttu ja tuntematon. Kolme. Musikaalin ohjaaja ja koreografi Reija Wäre on entinen tanssinopettajani, jonka uraa olen sittemmin seuraillut enemmän tai vähemmän tiiviisti. Eikä tämä kolmas ole juuri koskaan ollut muita sen huonompi syy matkustaa ja mennä katsomaan jotain, vaikka se valintojani on välillä hieman outoihin suuntiin kenties ohjaillutkin.

Lisättäköön tähän vielä se neljäs syy. Joulukuinen Rock of Ages antoi uskoa siihen, että Turussa ehkä osataan. Että on panostettu laulaviin ja liikkuviin esiintyjiin ja ohjelmistoa on valittu sen pohjalta. Joskus kauan sitten jossain maakuntateatterissa on nimittäin nähty sitä surullista jälkeä joka syntyy, kun puhenäytelmiin erikoistuneet esiintyjät onkin pistetty nostamaan jalkaa. 

Niinpä pakkasimme koko köörin junaan ja lähdimme jälleen Turkuun. 

Kriittinen ja kyyninen katsoja on viime aikoina muuttunut aika lailla. Elämäni ykkösprioriteetti on tällä hetkellä uni, mikä saattaa selittää sitä, miksi tietyt asiat menevät nykyään tunteisiin enemmän kuin ennen. Tai sitten ei. Kenties olen vain vapautunut ja uskallan tuntea myös katsomossa kaikenlaista, mitä ehkä ennen en. On kuitenkin mahdollista, että olen tällä hetkellä vähän liiankin kiitollista teatteriyleisöä, sillä valojen himmentyessä todellakin keskityn vain esitykseen, väsynyt mieli ei jaksa harhailla, mutta toisaalta jotainhan lavallakin täytyy tapahtua oikein, että jaksan pysyä hereillä.

Voisin purkaa esityksen osiin, mutta en usko että minulla olisi kaikesta riittävästi asiantuntevaa sanottavaa. Varjelin itseäni ennakkoon arvioilta enkä vieläkään ole lukenut kuin muutaman kommentin esityksestä. Siten sain tuoreemman käsityksen kaikesta enkä ollut liiaksi sidottuna toisten mielipiteisiin. Toki pelkästään tekijöiden sanat käsiohjelmassa ohjasivat jonkun verran tulkintaani.

Missään vaiheessa en epäillyt, etteikö esitys olisi hieno. En silti olettanut kyynelehtiväni katsomossa, en vain kerran vaan ainakin kahdesti musikaalin aikana. Ensimmäisen kerran sotakohtauksessa ja toisen kerran toisella puoliajalla. Asiat koskettivat minussa sellaisia paikkoja, joilla ei ehkä ollut ihan hirveästi tekemistä juonen kanssa, mutta koskettivat yhtä kaikki. 

Parhaiten mieleen ovat jääneet ensimmäisen puoliajan tango, Touko Laaksosen ja Markus Palinin ensikohtaaminen, ja tietysti se biisi, jonka koreografia perustui kuvien asentoihin. 

Olen olevinaan osannut tunnistaa Reijalle tyypillisiä ratkaisuja erityisesti koreografioissa, mutta Tom of Finlandissa seurasin ilahtuneena kuinka jämpti kokonaisuus jotenkin oli, miten eri osaset hitsautuivat hienosti yhteen, kuinka tanssi ja liike oli koko ajan läsnä mutta ehkä kerrankin myös saumattomana osana esitystä, tavallaan sen selkäranka, josta kaikki muu ponnisti. Rytmi. Siinä se? Kenties.

Pääosan esittäjä Olli Rahkonen oli sopivasti eleetön ja mielestäni taidokas laulaja. Uskottava tekemisessään ja rooliinsa sopivasti myös itseironinen.

Olipa myös hämmentävän miespainotteinen miehitys. Ei ehkä pitäisi olla yllätys noin aiheen huomioon ottaen, mutta kyllä se silti tuntui välillä hassulta, kun koko lava oli täynnä vain miehiä. Ja vaikka selkäni takana välillä vähän huokailtiinkin ja miesten lihaksia ihailtiin (jos kohta myös laulu- ja tanssitaidot huomioitiin), koin vahvasti etteivät nämä vähäpukeiset vartalot oikeastaan olleet minun katsettani varten. Ja kuinka vapauttavaa oli se, että seksuaalisuus oli kerrankin jotain muuta kuin naisten tissejä, jos kohta kaikki eroottiset yksityiskohdat eivät minuun niin kolahtaneetkaan. 

Ihan mieletöntä oli se, minkälaisia historiallisia ja henkilökohtaisia harppauksia lavalla otettiin. Esillä oli kuitenkin myös monen muunkin kuin Touko Laaksosen elämäntarina. Riemullisuutta peräänkuulutettiin käsiohjelmassa ja sitä teatterissa kyllä oli. Jotenkin rohkeus olla oma itsensä kaikin tavoin lävisti tämän esityksen, siitä huolimatta että Touko Laaksonen itse piilotteli homoseksuaalisuuttaan kuolemaansa saakka. 

Musikaalin biisit ovat Jussi Vahvaselän ja Jori Sjöroosin, joista jälkimmäinen on tietenkin tuttu PMMP:n taustalta ja hetkittäin lavalla soikin tutunoloisia sävelmänpätkiä, mutta niitä ei ehtinyt jäädä liiaksi miettimään tai hyräilemään. Parhaimmillaanhan musikaalien musiikki on samaan aikaan sekä tuttua että uutta, niin ettei se vie huomiota tarinalta mutta toimii silti omana osanaan. (Mietin myös miten saatoin olla niin hölmö, etten tajunnut bändin olemassaoloa vasta kuin loppukiitoksissa? Niinhän sen on oltava, ei tuollaisesssa voi käyttää taustanauhaa.) 

Sitten se kaikkein henkilökohtaisin asia. Että samaan aikaan näin esityksen eri osasia, tiedostin sen kuinka nyt lauletaan stemmoja, katselin askelia ja ihastelin lavastusta, mutta kuitenkin kaikki oli vähän enemmän kuin osiensa summa. Että teatteriesityksen rakentaminen on monesti vain raakaa työtä, ainakin tiettyyn pisteeseen asti. Että se on päätöksiä, harjoittelua, uudelleen ajastamista, turhautumista, pieniä voittoja ja loksahduksia, kiroilua ja onnistumista. Että se on työtä. Ja kaiken sen keskellä minusta tuntui siltä kuin olisin tullut kotiin.

Enkä tiedä onko koti vain pimeä katsomo. Onko koti teatteri tai se jokin, mitä siellä rakennetaan. Tuo riemullinen illuusio, Tom of Finland, melkoinen revittely, ylilyöntikin jopa, ja silti kaiken keskellä loisti kirkkaana ilo. Hieman häpeämättömästi jopa, ottakaa tai jättäkää, mutta tämä on meidän tulkintamme. 

Koska tunne kotiinpaluusta on niin henkilökohtainen, pelkästään jo se nostaisi Tom of Finlandin yhdeksi elämäni teatterikokemuksista. Mutta ehkä siinä on juuri se tärkein ero. Nykyään minä uskallan kokea. Minä uskallan antaa koskettaa. Minä arvostan ammattilaisuutta ja taidokkuutta, mutta en kompastu enää yksityiskohtiin enkä pyri etäännyttämään itseäni. Niinpä siinä onnen hyrskyissäni mietin, että onhan tämä nyt ihan hiton kornia, mutta olkoon. Minä tahdon taputtaa rytmissä ja niin minä sitten teen.