Kahviloissa käyvät äidit – ja minä
Suhtautumiseni sosiaalisen elämäni sujuvuuteen on suorastaan surkuhupaisaa. Nyt kun olen äitiyden myötä siirtymässä uuteen elämänvaiheeseen, jännitän kovin minkälaista arkeni tulee olemaan.
Ihmettelin sivusta, miten osa joogakurssilaisista vaihtoi halauksia ja puhelinnumeroita noiden parin hassun kohtaamisen jälkeen. Minulle sellainen ei ole luontevaa, ja joskus onkin syytä ihmetellä, miten ystäviä ylipäänsä on päässyt jäämään elämääni.
Tiedän vaikuttavani reippaalta ja sosiaaliselta. Joidenkin kanssa sitä olenkin. Toisten kanssa en ollenkaan.
Kerrankin venerannassa viereisessä seurueessa oli tuttuja. Minulla kesti hetki tajuta se ja yhdistää heidät oikeisiin ihmisiin, olimme siis olleet joitain vuosia sitten tekemisissä yhteisten kavereiden kautta. Vähän, mutta sen verran, että en olisi ihmetellyt jos he olisivat tulleet tervehtimään, olisimme ihastelleet toistemme veneitä ja ehkä vierailleet niissä, vaihtaneet muutaman satunnaisen sanan kuulumisia, ei mitään syvällistä, juuri sellaista sopivan pinnallista ja mukavaa höttöä, joista ihmisten välinen kanssakäyminen joskus koostuu. Mitä tein minä? Mietin, että toivottavasti he eivät tunnista minua aurinkolasien takaa enkä vahingossakaan katsele heidän suuntaansa, koska en heitäkään heti tunnistanut ja olisihan se noloa mennä juttelemaan, eivätkä he varmaankaan muista minua ja mitä tällaisessa tilanteessa tulisi tehdä, lähtisivät jo.
Viime viikolla tunnustin, etten aina vastaa puhelimeen vaikka näkisin sen soivan. Sen jälkeen onkin nolottanut joka kerta, jos puhelu on mennyt jostain muusta syystä ohi ja kantanut puhelinta pesukoneen päälle käydessäni suihkussa, ettei kukaan vaan luulisi minun tahallani jättävän vastaamatta, vaikka siihen siis onkin taipumusta. Ei siksi, etten haluaisi puhua ihmisten kanssa. Joskus joudun oikein sanomaan itselleni, että tämä on ihan hyvä asia, saan varmasti virtaa keskustelusta. Mutta kovin kummoista ei tarvitse olla tekemisissäni kesken, etten pysty napsauttamaan aivojani siihen asentoon, että ottaisin yhteyttä toisten todellisuuteen. Onneksi yleensä muistan soittaa takaisin. Siinä auttaa syyllisyys vastaamattomuudesta. Kiero ihmismieli.
En oletakaan muuntuvani kahviloissa ramppaavaksi äidiksi, joka innokkaasti lähtee lapsensa kanssa joka paikkaan, vaikka toiset tekevät niin ja sitä jossain määrin jopa kadehdin. En, koska en ole sellainen nytkään. Sen sijaan jo kevyesti ahdistun perhekahviloiden, neuvoloiden, muskarien ja avoimien päiväkotien äitikontakteista, koska kuvittelen muiden solmivan nekin suhteet hups vaan, ja minun vain seuraavan sivusta miten naapurustoon muodostuu kahvi- ja puistorinkejä, joihin en kuulu. Sitten taas muistan, kuinka oudolta minusta tuntuu itse kahvittaa vieraita ja kuvitella puolituntemattomia kotiini. Kuinka sitovaksi saattaisin kokea sen, että minua kysyttäisiin joka päivä johonkin, kuinka haluan itse rytmittää päiväni ja olla tekemättä mitään tai ainakaan puhumatta kenenkään kanssa. Siitä huolimatta, että pitkällä tähtäimellä suurin pelkoni on ihmissuhteiden katkeaminen ja eristäytyminen kotiin, josta seuraisi liiallinen panostaminen äitiyteen ja itseni unohtaminen ihmisenä.
Yritykseni olla vertaamatta itseäni muihin (ja olla tuntematta huonommuutta) epäonnistuvat tasaisesti, mutta joskus sekin sujuu. Minunkin on vaikea tietää missä rajani menevät, joten kaikesta tästä paasauksesta huolimatta saattaisin olla hyvinkin onnellinen kärrätessäni lasta ja termarillista kahvia joka aamupäivä kohti lähipuistoa, jossa lätisisin lähiäitien kanssa parisuhteiden kiemurat ja kakan koostumukset. Tällä hetkellä lähinnä hymähdän ajatukselle.
Murehtiminen on siinä mielessä turhaa, että elämäni tulee ilmeisesti muuttumaan kokolailla joka tapauksessa, joten selviytymisstrategioiden miettiminen ei kannata. Kohta en ole myöskään vain minä tai minun kokemukseni siitä kuinka monta päivää voi viettää kotona käymättä kertaakaan ulkona (onnellisena, tyytyväisenä, ehkä yöpaidassa, mutta välillä kevyttä luterilaista syyllisyydentuntoa kantaen, tietysti, koska vain siten kai nautintokin voi kenties olla täydellistä). Haluaisin uskoa, että maailmassa on kaltaisiani ihmisiä. Tai tiedän että on. Sen sijaan en ole varma, ovatko he kanssani samaan aikaan äitiyslomalla tässä lähiössä.
Ja sitten ovat ne muut ihmiset… Ne, joiden nimien perään kerään kirjoittamatonta listaa kuukausista, jolloin emme ole pitäneet yhteyttä. Mutta se on jo toisen avautumisen aihe.
(Tasan vuosi sitten, hävyttömän onnellisena kaukana arjesta hellimässä sisäistä pyromaania.)