Kun kaiken voi ymmärtää väärin

Olen kohtuullisen hiljaa useilla netin keskustelupalstoilla, vaikka joitain aktiivisesti seuraankin. Erityisesti äitiyden myötä olen liittynyt muutamaan hyvinkin aktiiviseen ryhmään, joiden lukemisessa saattaakin vierähtää tovi…

Tänä aamuna heräsin tilanteeseen, jossa vertaistukipalstalle laitettu kysymys oli hävinnyt. Kysymys oli sellainen, johon olin itse vastannut ja esittänyt alkuperäiselle pari lisäkysymystä. Asia liittyi kilpirauhasen toimintahäiriöihin raskauden aikana, joka valitettavasti on usein alihoidettu ongelma ja siksi olen yrittänyt olla tuolla palstalla aktiivisempi, että voisin jakaa sitä tietoa, jonka olen itse aiheesta hankkinut. Vastaukset kysymyksiini olivat hieman tylyn kuuloisia, mutta myös ymmärrettäviä: joskus noita palstoja lukiessa voi tulla sellainen olo, että lääkäreiden mielipiteillä ei ole mitään väliä ja toiset sairastuneet tietävät toistenkin tilanteista kaiken ja on vain yksi tapa hoitaa asioita, mikä sisältää ruokavaliomuutoksen ja lisäravinteiden tankkauksen ja niin edelleen. Harkitsin siis vastaustani eilen aika tarkkaan ja päädyin mielestäni korrektiin ilmaisumuotoon, jossa totesin, että kysyjä on onneksi saanut hoitoa ongelmaansa ja on ilmeisesti tyytyväinen lääkärisuhteeseensa, kruunaten kommentin hymiöllä. En todellakaan tarkoittanut vastaustani ilkeilyksi, mutta vastaamatta jättäminenkin olisi mielestäni ollut epäkohteliasta. 

Mutta mistäs minä tiedän kuka tässä tulkitsee väärin? Yhtä lailla se voin olla minä. Kenties kysyjä oli tyytyväinen saamiinsa vastauksiin ja halusi poistaa keskustelun, ettei nettimaailmaan jää jälkiä. Minun dramaattinen mieleni vain ajattelee, että ärsyyntymiseksihän se meni ja siksi koko aloitus katosi. 

Ja tuotahan siis tapahtuu. Joskus tuntuu, että keskusteluita aloitetaan vain provoamismielessä. Joskus tuntuu, että haetaan omalle näkökulmalle vahvistusta, mutta ei oteta huomioon sitä, että joku muu saattaa olla eri mieltä, ja vaikka se ehkä siinä aloituksessa tunnustetaankin niin silti sitä ei kestetä.

Ongelmallisinta tämä on tietysti tuolla äitiyspuolen palstoilla, koska yhtä oikeaa totuutta harvoin on, mutta keskustelijoina on paljon väsyneitä äitejä, jotka jostain syystä saattavat olla jo valmiiksi puolustuskannalla. Siksipä siellä ilmaisuni on usein täsmällistä, mutta korostetun korrektia ja kannustavaa, ehkä varovasti uutta näkökulmaa avaavaa, mutta myös aloittajan fiilikset huomioonottavaa. Tosin hukkaan taitavat mennä kaikki kohteliaisuusyritykset.

Olemme miehenkin kanssa todenneet, että tsätin yli ei kannata keskustella. Se toimii hyvin pienten viestien lähettämiseen, kauppalistan täydentämiseen ja juna-aikatauluista ilmoittamiseen. Rakkaudentunnustuksiakin voi siellä jakaa, mutta yhtään isommista asioista keskusteleminen kannattaa jättää siihen, että ollaan vähintään puhelimessa, mielellään kasvotusten, kirjoitetussa tekstissä kun nyanssit helposti katoavat. Katoavat, vaikka kirjoittajakin niitä kuinka yrittäisi sinne viljellä, koska toisinaan meidän jokaisen sisälukutaito on varmasti tällä tasolla (vaikka emme sitä aina haluakaan tunnustaa). Se, mikä menee oman ihon alle, menee sinne. Selityksiin on harvoin aikaa ja mahdollisuutta, emme ehdi puhaltaa tilannetta poikki, koska lukija puhkuu yksinään koneensa ääressä, sulkee ruudun tai poistaa koko keskustelun. 

Edes hymiö ei enää pelasta mitään, sehän vain saattaa alleviivata koko ilkeilyn karun luonteen. Lukija taas harvoin tietää, onko hymiö laitettu vilpittömästi vai ei. 

Tätähän tapahtuu maailman sivu ja paljon enemmän kuin mihin minä edes törmään. Netin keskustelukulttuurista saisi kirjoitettua väitöskirjan jos toisenkin, mutta asian osuessa näin omalle kohdalle se kolahtaa enemmän kuin jokin toinen kadonnut keskustelu. Minä siis ajattelen, että minun viestini tulkittiin väärin, että minä aiheutin pahaa mieltä ja sitä kautta myös itse pahoitin mieleni.

Tai sitten minä vain yliregoin. Siihenkin nimittäin saattaa olla taipumusta. Ihan noin perusluonteeltani, mutta myös tämän elämäntilanteen huomioiden. 

On se silti sääli. Ja asia jonka helposti unohtaa. Sitä ajattelee, että tietysti kaikki näkevät asian minun näkökulmastani ja ymmärtävät vitsikkäät viittaukset ja sarkasmin, jonka hienosti sivulauseeseen heitän. Eihän se niin mene. 

Aika harvoin meistä kuitenkaan on kysymään tai sanomaan: tarkoititko tämän oikeasti noin, voisitko perustella jos olet tuota mieltä, enpä tuota osannut ajatellakaan. Eikä meistä aina ole uskomaan, että se mikä on kiltisti kirjoitettu, olisi myös oikeasti sitä, eikä vain kauniisti muotoiltua kiusaamista. Että me myös netissä olisimme inhmisillisiä, erehtyväisiä ja ennen kaikkea eläviä ihmisiä.