Miksi kaipaan Ensitreffit alttarilla -sarjan ensimmäistä tuotantokautta
Ensitreffit alttarilla oli saapuessaan poikkeus. Sarjan ennakkomarkkinointi ja -kohu tuntui keskittyvän sen ympärille, että parit oikeasti menisivät naimisiin ja ajattelin, etten sarjaa katsoisikaan. Jonain tylsänä hetkenä annoin sille kuitenkin mahdollisuuden, ja jätin ensimmäisen jakson kesken. Jätin sen kesken, koska ajattelin että sarja saattaisi kiinnostaa myös miestäni. Olin oikeassa.
Siinä missä hetki sitten päättynyt neljäs tuotantokausi tuntui keskittyvän seuraamaan vain pariskuntien eroja ja eroavaisuuksia, oli ensimmäinen tuotantokausi sukellus jonnekin, johon harvoin pääsee näkemään: toisten ihmisten parisuhteiden kulissien taakse. Useinhan me näemme sen, miten pariskunnat käyttäytyvät toistensa seurassa julkisesti, mutta kodin seinien sisäpuolelle kahdenkeskisiin tilanteisiin pääsemme vain harvoin.
Se mikä kiinnosti minua ja miestäni oli myös se, kuinka nämä pariskunnat saivat ammattilaisilta apua parisuhteensa rakentamiseen. Tässä yhteiskunnassa tuntuu edelleen olevan vallalla ajatus siitä, että kaksi ihmistä voidaan laittaa yhteen ja he joko sopivat tai eivät, eikä oteta huomioon sitä, että molemmat yksilöt kantavat mukanaan menneisyyttään ja lapsuuden perheen asenteita, jotka väistämättä heijastuvat uuteen suhteeseen, ansaitsi uusi kumppani sitä tai ei. Etenkin ensimmäisellä ja toisella kaudella kohtaamisia ammattilaisten kanssa näytettiin enemmän kuin nyt (Australian versiossa tosin ei ollenkaan), jolloin niistä pystyi poimimaan työkaluja myös itselle. Toki omakin parisuhde on nykyään vähän toisenlaisessa tilanteessa kuin ensimmäisen tuotantokauden aikana, mutta toisaalta samat asiat pysyvät pitkään ajankohtaisina: miten itse käyttäydyt ja kuinka hyvin osaat kuunnella toista.
En sitten tiedä, ovatko käsitellyt asiat jo itselle tuttuja vai mistä johtuu tämä hieman leipiintynyt ote sarjan katseluun. Toisaalta sille on voinut valitettavasti käydä niin kuin monelle muullekin ohjelmalle: alkuperäiseen ideaan ei enää uskalleta luottaa, vaan peliin pitää saada enemmän draamaa ja särmää, enemmän riitoja, että katsojien mielenkiinto pysyisi yllä.
Neljännen kauden viimeisissä jaksoissa sivuttiin muutamaa sellaista asiaa, joita olisin toivonut myös ohjelmassa käsiteltävän. Tämän kauden osallistujista yksi kertoi, että yhden tietyn asiantuntijan kanssa käydyn puhelun jälkeen suhde tuntui loksahtavan kohdalleen. Ei, en haluaisi nähdä tuota puhelua, se olisi liian henkilökohtaista. Mutta jollain tasolla toivoisin, että osallistujat ja asiantuntija olisivat voineet avata tuollaista oivallusta myöhemmin, vähän enemmän juuri tämän tietyn parin kautta. Se olisi luonut katsojalle enemmän kosketuspintaa ja todennäköisesti myös ymmärrystä siihen, miten jumissa me voimme olla omissa poteroissamme, silloinkin kun kuvittelemme olevamme avoimia (ja usein ajattelemme olevamme myös oikeassa, silä yhdellä ja ainoalla, omalla tavallamme).
Samoin myös kolmannen kauden pariskunnista yksi totesi, että olisivat varmasti ystävystyneet muutenkin, mutta että asiantuntijat auttoivat heitä näkemään suhteessa piilevän romantttisen potentiaalin. Miten? Tämän prosessin olisin halunnut nähdä, koska se tuntuu olevan välillä monelle ongelma, ettei suhde voisi olla samaan aikaan toimiva kaveripohjalla ja että kipinä on mahdollista löytää myös muuten kuin siten, että se iskee heti ensitreffeillä jalat alta.
Minä haluan kuulla siitä, mitä ihmiset oppivat itsestään ja toisistaan. Ehkä ohjelman alkupuolen ”tieteellinen lähestymistapa” loi tällaiselle hyvän pohjan. En siis kaipaa sosiaalipornoa, ei minun tarvitse nähdä itkuja ja riitoja, ei välttämättä edes kirjeen lukemisen kaltaisia tunteenpurkauksia. Kyse on oikeiden ihmisten oikeista elämistä ja sitä tulee kunnioittaa. Mutta erityisesti nyt kun konsepti on tuttu, voisi lähestymistapaa ja draaman rakennusta jälleen miettiä.
Valitettavasti en voi myöskään välttyä ajatukselta, että tekijöihin on iskenyt hieman taisteluväsymystä. Alalla työsuhteet ovat usein pätkittäisiä ja budjetista karsitaan minkä ehditään. Että vaikka tällaista pohdintaa editissä käytäisiinkin, on tuotannossa aina omat rajoitteensa. En tiedä miten itsekään pystyisin ja osaisin siirtyä ohjelman teosta toiseen, miten löytäisin ytimen erityisesti sellaisista tuotannoista, joita en olisi itse katsonut tai jotka eivät aiheeltaan minua kiinnostaisi. Siinä varmaan tuleekin sitten ammattitaito peliin. Että osaa ja jaksaa etsiä. Mutta voi olla, että välillä myös televisiotuotannossa ollaan liukuhihnalla, tuotannosta toiseen siirrytään lennosta tai niitä tehdään päällekkäin. Kenen näkökulma on se, joka kantaa läpi koko proggiksen, edes sen yhden tuotantokauden?
Toinen kysymys tietysti on, että miten näitä asioita voitaisiin käsitellä kevyesti, viihteellisin keinoin mutta turkasen tosissaan ilman, että mukaan tarvitaan avioliittoon astelevia pareja. Vaikka totta on myös se, että ”Tahdon” muuttaa parisuhteen dynamiikkaa. Ei ole pakko, mutta yritystä ainakin riittää.
Kuvaan liittyen olen aiemmin kirjoittanut romanttista parisuhdepohdintaa rakkauslauluista.