Syksyn uusista harrastuksista paras on ehdottomasti ollut yksinlaulu. Joka maanantai olen avannut ääntäni ryhmän kanssa ja sitten saanut laulaa yksin, pianon säestyksellä, valitsemiani kappaleita. Koska kyseessä on aikuisopiston kurssi, on henkilökohtainen aika lyhyt, mutta sitäkin arvokkaampaa on vertaistukena saatava oppi ja ymmärrys siitä, miltä toisen äänessä kuulostaa se sama, mitä itse teen tai olen tekemättä. 

Meninkin kurssille hakemaan tukea laulutekniikkaan. Olen laulanut kuorossa nyt virallisesti yhteensä seitsemän ja puoli vuotta (plus kaikki ne harha-askeleet, jotka olen unohtanut). Välissä on ollut taukoja, paikkakunta ja kuoro on vaihtunut. Tämänhetkinen oli sellainen sopiva elämäntilanteeseen, jossa äidin kuolema kuormitti. Joskus kaipaan enemmän haastetta, mutta yksinlaulutunnit ovat todistaneet, että omassakin laulamisessa on vielä viljalti parannettavaa. Niinpä laulan kahtena iltana peräkkäin, toisena etsin kadonneita korkeita ääniä ja toisena tunnustelen iloisena alttostemman värinää rintakehässä.

Kehollisuus. Me sihisemme ja suhisemme aina harjoitusten alussa, sorauttelemme ärrää ja kokeilemme miten hengitys kulkee vatsanpohjaan asti. Kylkikaaret laajenevat, vatsa litistyy… Silloin siirryn mielessäni pilatestunnille.

Syksyn liikuntalajini ovat siis olleet astetta lempeämmät Ballet Fit ja Somatic Pilates. Sanahirviöiden taakse kätkeytyy puolitoistatuntinen alkeisbalettitunti, jossa kaikki liikkeet tehdään tangon puuttuessa keskilattialla. (Harrastajat tietävät, että se lisää melkoisesti vaikeusastetta, joten haastetta riittää.) Tunti sisältää elementtejä pilateksesta ja muusta kehonhuollosta, eli välillä lankutetaan. Tunti on sopiva sekamelska, vaikka hinku tanssimiseen lisääntyykin kerta kerralta. Somatic Pilates taas on rauhallisempaa liikkumista, jossa keskitytään erityisesti niihin syviin vatsalihaksiin. Toisinaan tunneilla tehdään ihan samoja liikkeitä, joten ne tukevat toisiaan hyvin. 

On ollut hieman yllättävää huomata, että alkuviikkoni koostuu aika pitkälti laulamisesta, hengittämisestä ja syvien lihasten löytymisestä. Se alkaa maanantai-illan yksinlaulusta ja päättyy keskiviikkopäivän pilatekseen. On ihanaa, että ne ovat solahtaneet elämääni ja aikatauluihini varsin helposti, löytäneet paikkansa, mutta eivät ole vain irrallisia osia vaan kokonaisvaltaista hyvinvointia tukevia juttuja. Ja miten onnellista on, että pystyn harrastamaan näinkin paljon.

Enemmänkin haluaisin. Ainakin välillä.

Yksinlaulussakin voisin tyytyä laulamaan kivoja biisejä siltä vaihteluväliltä, joka jo sujuu. Mutta ei. Minun on kokeiltava äänialojeni riittävyyttä ja etsittävä rajojani. Ensi vuoden puolella on kokeilussa kenties myös stemmalaulua. Siitä ei ole juurikaan kokemusta, ainoana alttona olemisesta. 

Kuoro ja laulaminen liittyvät voimakkaasti myös työhöni, joten vaikka yritän pitää harrastukset harrastuksina, löydän toisinaan hetkiä, joista tiedän voivani myöhemmin ammentaa toisellakin tasolla. Enkä tässäkään kahlitse liikaa. Minulla ei ole tarvetta tehdä pelkästä musiikista itselleni ammattia, vaikka säännöllisesti haaveilenkin VoF-tähteydestä. Mutta tässä ”matka on tärkein” -ajattelussa korostuu myös se, että asioita voi ja kannattaa tehdä ihan vaan sen takia, että ne ovat kivoja. Ne ovat osa minua ja osaamistani, tavalla tai toisella. Olen koko paketti. Voi olla, etten pitkään aikaan tarvitse ainuttakaan nuottiavainta työssäni, mutta jonain päivänä, jossain, joku voi iloisesti yllättyä, että osaankin lukea noita viivastolla liikkuvia mustia möllyköitä. En niin kuin ammattilainen, mutta niin kuin minä.

Kuva Flickrstä.