Ulkona on kuulemma kesä.

Mitä sitä ihminen sitten muuta tekisi, kun lyllertäisi kotonaan isohkon raskausvatsan kanssa huoneesta toiseen ja huokailisi pahvilaatikoiden äärellä? Muuhun kun voimat eivät tunnu riittävän.

Mies ja miehen veli viime lauantaina kiltisti tyhjensivät ”mun huoneen”, josta pitäisi hiljalleen muodostua lastenhuone. Huoneessa on majaillut nelisen vuotta paikoilleen pääsemättömiä tavaroita, ja se alkoi muuttua vain entistä enemmän muuttuvaksi labyrintiksi, kun yhtälöön lisättiin ensin yhden ja sitten toisenkin lapsen tykötarpeita. Olen myös itse pyöritellyt huoneessa äitiys- ja imetysvaatteiden rumbaa pakkaamalla niitä välillä pois ja kaivamalla taas esiin, minkä lisäksi siinä sivussa on ollut epämääräinen määrä ”näitä en voi käyttää juuri nyt” -vaatteita, joita en ole kuitenkaan raaskinut laittaa pois. Osin siis jo odotan sitä, että saan pian pistää äitiysvaatteet pinoon ja pihalle, koska tämän lapsen jälkeen niille ei pitäisi enää olla tarvetta.

Viikolla kävimme vähän läpi tavaroita tehokkaan siskoni avustuksella. Minä sain siis istuskella sivussa, kun hän hoiti laatikoiden nostelun ja antoi paljonpuhuvia ensikommentteja kaivaessaan esiin kankaita ja lankoja. Suurin osa noista oli äitini jäämistöistä, josta minä hamstrasin eniten kaikkea äidin kuoltua vajaa seitsemän vuotta sitten. Niin kuin arvelinkin, aika oli tehnyt tehtäväänsä, ja nyt nostalgia ei enää mennyt käyttökelpoisuuden edelle. ”Kiertoon”, kuului aika monen kangaspakan ja lankanyssäkän äärellä.

Siellä oli sellaisiakin, joita tiedän äitini säästäneen vuosia, minulle teini-ikäisenä aloitettua puseroa ja jopa seitsemänkymmentäluvulla ostettuja kankaita. Nyt niiden oli aika mennä. (Tai on, koska ne ovat vielä kotona, mutta lähdössä kyllä.) Ei kaikkien, ei toki. Mutta suurimman osan.

Sitten kävinkin läpi joitain omia projektejani. Jotain kertoo sekin, että mies kysyy milloin olen tuollaistakin tehnyt, kun olemme kuitenkin olleet jo yli seitsemän vuotta yhdessä. Tänä aikana olen neulonut ja ommellut yllättävän vähän.

Samaan syssyyn suoritettuna prosessi ei tuntunut yhtään pahalta. Pistin pihalle keskenjääneet sukat, joihin ei saa enää lankaa, purin pois jonkun pienen aloituksen, kasasin seiskaveikan jämät ja isommatkin kerät pussukkaan sellaisille käsityöntekijöille, jotka osaavat ne hyödyntää.

Yritän muutenkin itse noudattaa sellaista sääntöä, että langat ja kankaat hankitaan kutakin projektia kohden eikä niitä hamstrata vain odottamaan. Tosin merinovillalangoissa teimme siskoni kanssa harkitun poikkeuksen, koska ne yksinkertaisesti ovat liian hyviä noin vain annettaviksi tai myytäviksi. Mutta kaiken määrä väheni siitä huolimatta ihan hirvittävästi.

On minulla silti ainakin 30 rullaa mustaa ompelulankaa ja toinen samanmoinen valkoisia, muissakin sävyissä löytyy.

Jotenkin keskeneräisistä luopuminen tuntui pahimmalta. Kun tietää, mitä tästä piti tulla (hiha puuttuu), tai kuinka tämä kangas hankittiin aikanaan leikkimökin verhoja varten (ei edes niin kovin kaunis kuosi). Tekemättä jäi. Äidiltä tai itseltä. Ettei ehtinyt, tai jaksanut, ja kenelle nyt enää, kun ovat muuttuneet värit, mallit, vartalot ja leikkimökin käyttötarkoituskin. Silti niiden takana on ajatuksia ja jo käytettyä energiaa, potentiaalia, joka jäi täyttymättä.

Samaan aikaan mietin, että mitä mahtaisi ajatella joku toinen, joka kävisi minun varastojani läpi samalla tavalla. Miltä tuntuisivat säästetyt asiat, joista en oikein itsekään tiedä, mitä mieltä olisin. Tiedän, että jossain vaiheessa kohtaan taas laatikon, jossa on vuosia vanhoja käsiohjelmia. En ole varma, mihin niitä tarvitsen. Määrittelin, että ne ovat ajalta, jolloin esitykset ovat erityisesti kolahtaneet minut. Nykyäänhän en edes haluaisi tuoda käsiohjelmia kotiin, koska pelkään niiden jäävän pyörimään nurkkiin. Jonain päivänä minä avaan sen laatikon, selaan ne läpi ja pakkaan pois. Ylimmälle hyllylle, odottamaan seuraavaa siirtoa. Silti luopuminen tuntuu tuskalliselta.

Välillä taas haluaisin luopua enemmänkin. Laittaa vaikka kaikki vanhat vaatteet kiertoon, erityisesti ne, joita en voi juuri nyt käyttää. Valitettavasti vain tiedän, että jatkokäyttöön niistä kelpaisi enää harva, ja siksi katson jotenkin velvollisuudekseni yrittää käyttää ne loppuun. Kun ne ovat vielä ihan hyviä, mutta eivät kuitenkaan riittävän, eivät tässä maailmassa, jossa kaikkea kertakäyttöistä on tarjolla niin paljon.

Ulkona on kesä, sälekaihtimet säksättävät läpivedon tuulessa. Parvekkeelle paistaa, pistän kaihtimia kiinni, istun sisällä vähän varjoisassa. Pesukone yrittää pyörittää puhtaaksi halpatuotantoa olevaa pikkuvaatetta, mutta myös 1970-luvulla etelän reissuilta tuotua matkamuisto-t-paitaa.

Minä puran kasoihin meille takaisin kiertäneitä vauvanvaatteita, mutta myös muualta saatuja, ”uusia” tuttavuuksia, täydennän välillä ostoslistaa, teen pesää ja samaan aikaan haluaisin suunnitella ja aloittaa miljoonia uusia projekteja, ilmoittautua kursseille, varata veneen ja asuntovaunun ja kuntotarkastajan ja ja ja…

Eihän tämän elämän ole tarkoituskaan tulla valmiiksi. Mutta jos nyt hetken vielä malttaisin ja laittaisin nämä asiat järjestykseen. Toisaalta on turvallista, että ajatus juoksee jo synnytyksenkin ohi, mutta vielä pitäisi jaksaa vähän aikaa odottaa ja ihmetellä, katsella millaiseksi tämä elämä sitten mahtaa muuttua, totutella toisenlaiseen.

Sitten siinä valossa punnita, että mitä minä haluan säästää, mikä on minulle niin tärkeää, että pidän sen, vaikka sitten keskeneräisenä. Ja mistä olisin jo kenties valmis luopumaan. Muistoista ja unelmistakin. Vai onko kenties sittenkin aika nostaa jotain esille, näkyviin, muistuttamaan siitä, mihin suuntaan vielä haluaisin mennä. Vaikken koskaan pääsisikään perille.

(Reilu yksivuotiaan kanssa purjehdusreissulla Kroatiassa ei ollut aina maailman leppoisinta, mutta kuvista välittyy onneksi aurinkoa ja uimapukuja…)

Talvi ja kevät ovat olleet huonojen unien aikaa. Vähän jopa nauratti neuvolassa, kun kehotettiin lepäämään, ettei vauvataival alkaisi valmiiksi univajeisena. Se lienee tässä kohtaa jo mahdotonta. Minua on pitänyt hereillä raskausvaivojen lisäksi korkea syke ja erinäiset flunssat. Huomaan myös havahtuvan pojan ääniin edelleen huomattavasti miestä helpommin. Käyn öisin nyt jopa kerran vessassa, siltä vaivalta säästyin pitkään, mutta sen jälkeen jään pyörimään ajatuksiini.

Pohdin, miksei rakas lelupupu ole palautunut löytötavaroihin ja käyn läpi kaikkia mahdollisia ja mahdottomia paikkoja, missä se saattaisi vielä piileskellä (muistamatta kuitenkaan tarkistaa niitä päivisin).

Mietin kaikkea muuta tekemätöntä. Viime aikoina olen yllättäen nähnyt vaunu- ja ratasunia, pohdiskellut sitäkin asiaa, viimeisimpänä hankintojeni ympäristöystävällisyyttä (alumiinirunko), ja kuinka helposti sellaisen unohtaa, kun iskee se ”Mut kun mä haluan!” -fiilis.

Toisinaan kirjoitan öisin. Päässäni. Pitkiä pätkiä. Monimutkaisia, hienoja lauseita. Yksinkertaisiakin ajatuksia. Blogiakin joskus. Muotoilen eri tavalla, täsmällisemmin, asetan ajatuksiani isojen kirjainten ja pisteiden väliin, pilkut paikoilleen. Mietin sanamuotoja, vältän toistoja. Yritän tuoda ajatukseni esille.

Silti kirjoitan päivisin vain vähän. En laita ylös edes kohtauksia, joita käsikirjoitan öisin. En vuorosanoja, joita keksin. Niin nerokkaita ne eivät ole, että niitä kannattaisi kirjata ylös öisin, se tuskin olisi ratkaisukaan noihin aamuyön unettomiin tunteihin. Mutta öisin minä kirjoitan.

Ja mietin, että onko se sitten niin. Että jos en paperille tai koneelle, käsin tai näpyttelemällä, minun on silti pakko jäsentää maailmaani edes kuvitteelliseen kirjoitettuun formaattiin.

(Viime aikoina muistikirja on täyttynyt lähinnä haastattelujen tallenteista.)

Luin joitain vanhoja muistiinpanojani. En ole enää pitkään aikaan ymmärtänyt päiväkirjan pitämisen merkitystä, vaikka löysin niistäkin asioita, jotka olen unohtanut. Se on mielestäni myös armollista. Kaikkea ei tarvitse muistaa. Sen lisäksi kirjoittaminen vääristää muistoja. Minulla on mielessäni ajatuksia, joiden tiedän olevan vain toisintoja alkuperäisistä tapahtumista. Olen kirjoittanut niistä hetkistä, jolloin olen ajatellut jotain, ja olen kiinni niissä, enkä siinä mitä alunperin tapahtui, vaikka sekin on jossain siellä taustalla. Mutta vähintään jo kertaalleen suodatettuna.

Sitten on sanoja, joita en haluaisikaan enää lukea. Asioita, joita en haluaisi muistaa. Sellaisia, jotka myös tunkevat uniin, yllättäen, monen kuukauden jälkeen, minä ajan autoa niiden synkkien kuusimetsien välissä, teillä jolla opettelin ohittamaan, ja kerron kuinka näin on hyvä, että miten toisenlainen arki ei olisi kuitenkaan koskaan toiminut, miten olisin joutunut luopumaan. Olisinkin, mutta mistäs sen tietää, mitä olisin saanut. Hereillä pyöriessäkin on kuitenkin helpompi todeta, että näin on hyvä, koska me emme pääse enää takaisin, emme voi pyyhkiä pois vuosia tai ihmisiä, emme palata sellaiseen, jota ei koskaan oikeastaan edes ollut, sellaiseen josta jäljellä on vain idea.

Niin. Ne ideat. Välillä minua hirvittää. Että en saa kirjoitettua. Että se on olevinaan edelleen jotenkin niin pelottavaa. Enkä oikeastaan tiedä mikä siinä on. Koska vaikken olisi kovinkaan onneton, en usko myöskään olevani onnellisimmillani. Ja minä kadehdin heitä, jotka uskaltavat. En heitä, joiden on pakko, koska ilmeisesti minunkin on, mutta toteutustapani vain ontuu pahasti. Minun pöytälaatikkoni ei pursua paperia, se on näennäisen tyhjä, se on täynnä aamuöisiä ajatuksia.

Sellaisia kuin ”Nainen palaa takaisin terapeutin luokse huomattuaan unohtaneensa jotain. Hän kuulee, kuinka terapeutti aloittaa puhelun: ’No äiti tässä moi. Mitä sulle kuuluu?’. Kun terapeutti huomaa naisen, hän nolostuu. Nainen sieppaa unohtamansa ja lähtee.”

Niin yksinkertaista. Miksi sitten niin vaikeaa?