Kuukausi sitten hän syntyi.

Vieläkin on pieni, muttei enää niin pieni. Ja aika menee hurjaa vauhtia, päivät holahtavat ohi, eivät huomaamatta,  mutta yöt alkavat helpottuneina, siitäkin selvittiin, enkä oikein ehdi pysähtyä kaiken äärelle.

Sen tiedän ja tajuan nyt, että raskausaika oli monin tavoin vaikea ja väsyttävä. Synnytyksen jälkeen tuntui kuin olisin löytänyt itseni ja elämänilon uudelleen, unettomista öistä ja hormoneista huolimatta. Hyvässä ja pahassa palannut johonkin, sillä myös tummat sävyt ovat asteen terävämpiä, mutta kai parempi niin kuin pelkkää harmaata.

Välillä on voimaton olo, kahden lapsen kanssa tasapainoillessa. Samaan aikaan tiedän, että isoveljellä on ympärillään huikea lauma rakastavia ihmisiä. Pikkuveljelläkin on, mutta hän on vielä lähempänä minua, ihan kiinni monin tavoin, kun toinen jo huitelee puolikkaita päiviä niin että ehdin hädin tuskin pörröttää pellavapäätä.

Ehdin enemmän, en silti tarpeeksi. Osaan onneksi varastaa itselleni hetken, sushia, cavaa ja hömppää, eikä haittaa ettei kuohuva oikein sopinut ruuan kanssa, siinä olivat toisenlaiset arvot tärkeämpiä.

Kuukausi. Reilut neljä viikkoa. Pienen ihmisen ikä. Enkä oikeastaan vielä tunne häntä. Ihmettelen, jos hän on hereillä. Tutkii maailmaa. Hänen turvallisten ääntensä sekamelska muodostuu monenlaisesta möykästä, siinä missä isoveli voisi vieläkin rauhoittua kuullessaan Gilmoren tyttöjen tunnusmusiikin.

Monta kirjoitusta on mielessä, mutta tänään tämä, koska vain tänään hän täyttää yhden kuukauden.

Saunassa ajattelen, että onneksi osasin tämän jo. Puiden lisäämisen, vesien sekoittamisen, pesuvadissa peseytymisen. Että tämä on sama. Mutta ei se ole.

On erilaiset paikat. Eri ihmiset. Erilaiset rutiinit. Iltaisin puhelimen taskulampun valossa suoritettu punkkitarkastus, päivästä toiseen. Tapa, jonka muualla unohdamme parin kerran jälkeen ja täällä emme ikinä.

Välillä ajattelen, että vauvakin on sama. Että tämän minä osaan. Miten helppoa se voikaan olla. Ja silti, miten tuttua istua autossa kolmistaan, miten vapauttavalta voi tuntua ojentaa lapsi toiselle hetkeksi, ja miten sitten taas tuntuu pahalta, etten haluaisi olla lähellä kuin pakollisen, kuinka yritän saada toista uneen ja itkun hetkellä kiroan.

Ja miten yhtäkkiä isompi onkin kyyneleet silmissä, kaiken keskellä niin reipas, aamulla sanon että laita saappaat jalkaan ja mene katsomaan, onko mummo jo herännyt ja seuraan ikkunasta, että pääseekö toinen perille, se joka juuri äsken oli vielä ihan pieni, mutta joka venähtää joka päivä lisää pituutta kaikin mahdollisin tavoin, etenkin vauvaan verrattuna.

Luulen osaavani kuvitella juhannuksen, vaikka niitä on täällä takana (vasta vai jo?) seitsemän, vaikkei se tietenkään ole sama. Ei ole enää se ensimmäinen, jolloin he olivat arkea ja minä uutta ja juhlaa, jolloin livahdimme viinilasien kanssa järven rantaan keskellä yötä kahdestaan. Nyt minä olen se arki ja tavallisuus, toiset harvinaisempaa seuraa, ja vuosissa on vielä meitäkin suurempi paino, niiden jatkumo on pidempi kuin osaan edes kuvitella.

Siitä huolimatta, että se lopulta olin minä, joka sanoin, että haluaisin sittenkin mennä, ensimmäisen viikon maidonnousuhormoneissani sitä itkin, vaikka viime vuonna olin sitä mieltä, ettei enää ikinä, kun myrsky oli sortanut savupiipun ja sähkölamput välkkyivät, eikä mikään ikinä muutu.

Mutta muuttuu se, meitäkin on nyt jo neljä, ihmeellistä ja täysin oikein, olemme täällä omilla ehdoillamme, melkein oma tupa ja enemmän omaa lupaa. Puheissa on mahdollisuuksia, kevyitä, mutta silti. Ja mikä tärkeintä, nyt on hyvä näin.