Onnistuin saamaan niskani jumiin. Toissa yönä sängyssä tunsin, että nyt ei ehkä ihan kaikki ole kunnosssa, mutta vasta pitkään nukuttu aamu paljasti tilanteen karuuden: pää ei taivu oikealle eikä ylös. Könötin siis koko päivän vasemmalle kaartuneella mutkalla, koska siten oli mahdollista toimia edes jotenkin. Itku meinasi päästä siinä vaiheessa, kun olin onnistunut röhnöämään itseni sohvalle miellyttävästi puoliselälleni – enkä sitten ollut päästä sieltä ylös.

Tänään pystyn jo laittamaan hiukset poninhännälle, siinä missä eilen vessan valojen päälle laittaminen vihlaisi pahan kerran. Tietyissä asennoissa tuntuu edelleen voimakkaasti pahalta, mutta parempaan päin toivottavasti mennään. Mutta vaikka tunneissa mitattuna kahden viime yön unien saldo on mainio, ei unen laatu selkeästi vastaa väsymyksen tarpeisiin. Pystyn suoriutumaan arkitoimistani kyllä, mutta vapaa-ajan ohjelmani rajoittuu syömiseen ja kivuttomien asentojen etsimiseen. Ja sen hämmästelemiseen, että HBO Nordicin leffapuolelta löytyy seitsemän romanttista elokuvaa. Seitsemän. Rakkaus ei selkeästi ole suosiossa.

En siis vammauttanut niskaani mitenkään, kävin viime viikolla hierojalla ja toissailtana pyörälenkillä. Silloin tuuli melko voimakkaasti, ja poljin uudessa asennossa, mutta en ainakaan vielä illalla tuntenut mitään outoa. Menin hiukset märkinä nukkumaan ja jossain vaiheessa yötä kaipasin pipoani (nukun talvisin pipo päässä), mutta en jaksanut etsiä sitä. Ilmeisesti noiden yhteisvaikutuksesta on jollain tavalla kyse.

Ja miten ärsyttävää! Mietin, että tältäkö tuntuu olla vanha, kun oma kroppa pettää. Kun joutuu miettimään, missä asennossa nousee sängystä tai ettei pysty katsomaan ylöspäin vaan pitää käsillä sohia pakasterasioita jääkaapin hyllyltä.

Olen todellakin itkuvinku, vaikka viime aikojen tekojeni valossa voi hyvinkin olla, etten olisi saanut juuri kummempaa aikaiseksi, vaikka niskat olisivat täysin kunnossa. Mutta nyt minulta on viety mahdollisuudet edes haaveilla minkään ihmeellisen tekemisestä. Ei tällaisessa kunnossa kannattaisi oikeastaan edes kirjoittaa blogia.

Kävimme viime viikolla PT:n kanssa naureskelemassa kellarisalillemme. Tai ainakin minä nauroin. Joskus ajattelin, että siellä on pätevät laitteet ja vehkeet. Lopputulos on se, että laitteita voi käyttää hätinä lämmittelyyn ja kahteen liikkeeseen. Muuten mennään joko oman kehon painolla tai vapailla painoilla. En tiedä, miten siihen tulen suhtautumaan, koska isolla salilla nautin juurikin laitteilla tekemisestä. Toisaalta ymmärrän, että kokonaisvaltaisempi kehon treeni aiheuttaa ehkä nopeampaa edistymistä kuin kovin tarkasti eriytetyt liikkeet. Mutta jos ajattelen jatkavani voimaharjoittelua, on syksyllä ohjelmassa edes vähän laadukkaamman salin etsiminen.

Pian olisi aika tehdä jonkinlainen tiivistelmä tästä kuluneesta neljästä kuukaudesta, joiden aikana minusta piti kuoriutua hurja fitness-hirmu. Tässä vaiheessa voin tunnustaa, että vaikka ajatukseni olivat jossain määrin realistiset, oli niissä paljon myös unelmaa. Toisaalta on hyvä vähän pysähtyä ja katsoa, että mistä lähdettiin, onko muutosta tapahtunut ja onko suunta oikea. Koska helposti sitä myös vähättelee omia saavutuksiaan ja unohtaa, minkälainen laiskimus maximus sitä oikeasti onkaan ollut.

Mutta tänään en voi paljon muuta tehdä kuin maksimoida laiskottelun. Ja etsiä romanttisia elokuvia jostain HBO:n määrittelyiden ulkopuolelta.