Kotoa sain jonkinlaiset eväät liikkumiseen. Muistan hiihtoreissut ja vähän myöhemmin puolipakolliset sunnuntaikävelyt. Hyötyliikuntaa tuli, kun käveltiin kouluun tai kirkonkylälle. Pyörät sai keväällä ottaa esille vasta, kun kaikki tiet oli siivottu hiekoitussorasta.

Hiihtämiseen liittyy hyviä ja huonoja muistoja. Hippokisoissa meitä oli samassa sarjassa vain kaksi ja muistan miten kaimani kiisi minua lopussa miltei kierroksen edellä. Luokkakavereiden kanssa vapaaehtoisella hiihtoreissulla jäin hankeen makaamaan ja syömään lunta, kun toiset lähtivät uudestaan kiertämään pururataa. Kolmannella luokalla tulin ehkä kolmanneksi koulun hiihtokisoissa. Uskon vilpittömästi edelleen, että siinä on joku virhe, koska en todellakaan ollut liikkuva lapsi.

Siskoni oli minua pidempi ja hoikempi, itse olin vähän se pullukka. Teini-ikään tultaessa minulla ei ollut käytännössä lihaksia lainkaan. Sain kahtiajakoisia kommentteja ystäviltä: toinen totesi jalkojeni rumentuneen, kun pohkeeseen alkoi piirtyä vähän lihasta. Toinen sanoi, että hartioideni hierominen aiemmin oli outoa, kun siellä ei tuntunut lihaksia ollenkaan. Voisilmäpullavatsa minulla on ollut aina, mutta joskus myös vähän vatsalihaksia, sillä muistan viihdyttäneeni siskoa yhden illan kääntelemällä kolikkoa vatsani päällä. Tämä oli jo ala-asteella, ehkä silloin hiihtokisojen aikaan?

Liikuntaan ei kannustettu, toisinaan pakotettiin, mutta liikunnasta syntyvää hyvää oloa ei pyritty tietoisesti tuomaan tarjolle, eikä liikkumisesta palkittukaan. En tiedä, olisiko pitänyt. Menestyin hyvin koulussa, minulla oli musiikkiharrastus, tekemistä riitti. Huomattavasti mieluummin jäin kuitenkin vaikkapa kirjan vangiksi kuin olisin lähtenyt liikkumaan. Kävin joskus kaverin jalkapalloharjoituksissa, ystävät olivat muutenkin liikunnallisia, mutta silti elin sen elämäntyylin rajapinnassa ja joskus vierailin siellä, ilman että olisin kokenut sen omakseni. Väitän, että tässä kohtaa vanhempien esimerkillä on suuri vaikutus. Isäni teki fyysistä työtä, eikä siihen aikaan puhuttu kehonhuollosta, joten hän tosiaan hiihti viikonloppuisin. Kesäisin oltiin usein mökillä, jossa liikunta tuli tehtyä hyödyn kautta. En muista äitini ikinä erityisesti harrastaneen liikuntaa, noita iljettäviä sunnuntaikävelyitä lukuunottamatta, eikä niilläkään ollut tarkoitus saada itseään hikeen.

(Olen löytänyt itseni hiihtoladuilta lapsuuden jälkeenkin. Joinain lukion talvi-iltoina järven jäällä ja sittemmin pohjoisen laskettelureissuilla. Sen pari kertaa, silloin tällöin. Säännöllisyydestä ei kannata kohdallani puhua yhtään mitään.)

Yläaste meni karummissa meiningeissä, ja liikuntana pysyi ainoastaan pyöräily tai kävely kylille kavereita tapaamaan.

Lukiossa tanssi tuli elämääni. Olimme muuttaneet ja naapurista löytyi uusi sydänystävä, jonka kanssa tuijotettiin Dirty Dancing melkein puhki. Tanssitunneille siis! Meidän kylällä ei ollut juurikaan tarjontaa (ai niin, muistan myös sen satutanssitunnin, jolla kävin joskus, mutta jolle minua ei päästetty, lieneekö ollut rahasta pulaa?), joten jollain ilveellä suostuttelimme isämme ajamaan meitä harjoituksiin noin tunnin ajomatkan päähän ns. isolle kirkolle. Tunteja oli ensin viikossa vain yksi, mutta tunteja oli kaksi peräkkäin, ja aika pian jäimme toisellekin tunnille. Keväällä valmistauduimme kevätnäytökseen ja jouduimme matkustamaan vielä vähän pidemmälle, eli Helsingin keskustaan harjoituksiin. Siellä tutustuin ihmisiin, joista osaa uskallan kutsua edelleen ystävikseni.

Tanssiharrastus lisääntyi. Olin studiolla lähes joka ilta ja viikonloppujen läpi. Ei ollut poikkeuksellista, että lauantaina oli ensin showtanssitunti, sitten puolitoista tuntia streettanssia ja sen päälle tunnin venyttelyt. Olin jossain vaiheessa tanssikoulun koulutusryhmässä, joten sain käydä tunneilla niin paljon kuin halusin. Lukion jälkeen olin myös töissä studiolla, joten elin ja hengitin tanssimista. En kuitenkaan nähnyt sitä liikuntana, koska se oli enemmän ilmaisumuoto. Enkä ymmärtänyt sitä, kun joku kertoi treenanneensa vatsalihaksia niin että sattui. Olin ihan että miksi, kuka viitsii. Tuntien lihaskunto-osuudet olivat minulle pakollista pahaa ennen koreografian tekemistä.

En silloinkaan ollut taipuisa, ja se oli yhtenä syynä siihen, etten lopulta suuntautunut ammatillisesti tanssin puolelle, vaikka jonkinlaisia lahjoja olisi ehkä ollutkin. Ei ollut riittävää paloa.

Reiluna parikymppisenä irtisanoin itseni töistä ja lähdin Helsingin ulkopuolelle vuodeksi opiskelemaan kirjoittamista. Tuona aikana tanssi jäi. Vaikka palasin vielä jokuseen otteeseen sekä tanssistudion tiskin taakse että tunneille, oli tiukan treenaamisen aika minun osaltani ohi. Alkoivat liikkumattomat vuodet.

Noina vuosina harrastin vaihtelevasti kävelyä ja pyöräilyä, opiskeluaikoina vesijuoksua ja -jumppaa (ai, lasketaanko ne muuten ryhmäliikunnaksi, kun väitin etten tanssituntien lisäksi ole käynyt ikinä missään?), mutta en mitään säännöllisesti enkä mihinkään tähdäten. Ruokavalion muutoksen myötä lisäsin liikuntaa, mutta se ei juurtunut millään tavalla osaksi arkea, etenkään sen jälkeen kun palasin Helsinkiin samaisena vuonna 2010.

Olen aina sanonut vihaavani liikuntaa pelkän liikunnan takia. Siksi pidän lajeista, joissa voi saavuttaa jotain muutakin kuin pelkän hien pintaan. Tanssi oli ehdottomasti sellainen, pyöräily on, nykyään myös seinäkiipeily.

Aloitin kiipeilyn kunnon kannalta aivan nollista. Muistan ensimmäiset kerrat, kun en jaksanut enää parin reitin jälkeen kiinnittää tai irrottaa itsevarmistavia, vaan miehen piti olla passissa sitä varten. Kiipeilemään minut vei mies. Ehdimme seurustella noin vuoden, minä aikana tapahtui isoja elämänmullistuksia ja sain kerättyä kiloja. Mies ei enää kysynyt minua mukaan, kun olin useasti kieltäytynyt, mutta sitten palasin aiheeseen ja eräänä iltana löysimme itsemme kahdestaan korkealta parvekkeelta. Minut, korkeanpaikankammoisen.

Ei ole itsestäänselvää, että pidän hyvänä sitä, etten lähtenyt miehen mukaan heti suhteen alkaessa. Ensinnäkin kiipeilemisen konsepti on sittemmin muuttunut, kun muidenkin puolisoita on ilmestynyt mukaan, aiemmin se oli aikamoista äijätouhua ja poikain mahdollisuus vaihtaa kuulumisia, kun rennon letkeästi kiivettiin reitti ja odotettiin sitten rauhassa voimien palautumista. Toisekseen en tiedä, olisinko jäänyt silloin vielä koukkuun. Olisin saattanut käydä vääristä syistä eli miellyttämisenhalusta muutaman kerran, mutta sitten jättäytyä pois.

Pidän itseäni edelleen melko aloittelevana kiipeilijänä, vaikka ymmärrän tätä kirjoittaessa, että ensimmäisestä kokeilukerrasta on jo kolme vuotta. Väliin on mahtunut pitkiäkin taukoja, ja alussa edistyminen oli hitaampaa ihan puhtaasti siitä syystä, että olin aivan rapakunnossa, ja kiipeäminen oli myös minulle ainoa treeni, jota tein. Aika pian ymmärsin, että kiipeäminen tekee hyvää selälle ja hartioille. Viime syksynä kiipeämisen jäätyä pois kuvioista ehti kulua noin kuukausi, ennen kuin niskat olivat niin jumissa, että välillä paikallaankin pyörrytti. Seinäkiipeily (minun versioni siis sisällä, yläköydellä) on sellainen laji, jossa joutuu käyttämään koko kroppaansa, mutta idea ei ole siinä, kellä on pahin hiki ylhäällä vaan kuka on sinne ylös asti parhaiten päässyt. Ei siinä ehdi miettiä, että mitähän lihasta tässä treenaa, toki joskus tuskastella keskikropan heikkoutta vaikeissa paikoissa. Mutta ideana ei ole mennä urheilemaan, vaan kiipeämään.

Tätä katsantokantaa vasten voi olla vaikea ymmärtää, miksi päätin tänä keväänä mennä kuntosalille. Aloitin helmikuussa syömisteni tarkistusprosessin, kun syksyn remonttitiimellyksessä tuli totuttua liialliseen rasvan ja sokerin ahmintaan. Kävimme myös kehonkoostumusmittauksessa, jonka tuloksista rasvaprosentti oli se kaikkein surullisin. Olin käynyt kävelemässä pitkiäkin lenkkejä, mutta tiesin ettei se riitä. Tunsin tarvitsevani jotain muuta. Uuden kotimme kellarissa on kuntosali, mutten halunnut mennä sinne rikkomaan itseäni osaamatta mitään. Parin minuutin päässä oleva kuntokeskus tarjosi kahden viikon ilmaista koeaikaa, mutta jo ensimmäisessä tapaamisessa olimme samaa mieltä siitä, että en saisi siitä juuri mitään irti (bodypumpissa jalat maitohapoille ja viikon klenkkaus), enkä ehtisi käydä kuin parilla ohjatulla kuntosalitunnilla. Koska prosessini ruokailuineenkin on melko kokonaisvaltainen, ajattelin ottaa kaiken irti koeajastani ja niin mukaan kuvioon tuli myös personal trainer. Hetken nieleskelin paketin hintaa, mutta ajattelin että nyt jos ei koskaan. Että voisin tehdä tämän itse, puolivillaisesti, ja helposti vajota sinne liikkumattomuuden suohon jälleen. Tai voisin panostaa itseeni ja hyvinvointiini ja kokeilla, mitä tuleman pitää.

Minusta ei ehkä ikinä tule salieläintä. Mutta toivoisin, että minusta tulisi ihminen, jolle liikunta jossain muodossaan on osa arkipäivää. Se ei ole helppo tie, koska kuten todettua, en ikinä kokenut tanssimista liikuntana ja koska se tuntuu eri elämänvaiheelta, jossa tanssistudio oli enemmän kuin toinen koti. Sellaista ei voi tulla enää (ellen sitten ala personal traineriksi tai jotain muuta yhtä kaukaiselta tuntuvaa, ja vaikka alkaisin, en ehkä enää antaisi itsestäni niin paljon kuin se vajaa parikymppinen), nykyään on niin paljon kaikkea muuta, johon haluan sen liikunnan yhdistää. Haluan sen olevan osa elämääni, mutta ei koko elämä.

Matkani varrelle on osunut ystäviä, jotka ovat yrittäneet kannustaa minuakin liikkumaan (ne lukion hiihto- ja koiralenkit), mutta en vielä tanssivuosienkaan jälkeen päässyt kiinni siihen, miksi joku huvikseen viettää puoli viikonloppua rullaluistimilla. Jonkinlaista alemmuudentuntoakin oli ehkä tällä ikuisesti aloittelevalla liikkujalla, kun ystävä juoksi kotoaan luokseni, myös ne portaat seitsemänteen kerrokseen. Kävimme juoruilulenkillä ja olin itseeni tyytyväinen – ystävä juoksi vielä sen reilut viisi kilometriä kotiinsa.

Jätän toistaiseksi maratonsuunnitelmat muille, vaikka ihailenkin Fithness Führerin rennonletkeää suhtautumista liikuntaan. Tosissaan, mutta ei pakolla, eikä henkensä edestä.