Noita laulan, joita tiiän
Olen viime aikoina kierrellyt blogini ympärillä.
Tehnyt lupauksia postauksista, joita en ole ikinä lunastanut. Jäänyt jumiin niihin ja ollut kirjoittamatta, koska ”työjonossa” on ollut niin paljon kaikkea muuta. Tänään päätin pyyhkiä pöydän puhtaaksi, tosin vain henkisesti, sillä päästäkseni koneelle ja blogiin asti jouduin ensin kulkemaan silmälapuissa keittiön läpi ja hyväksymään sen, että siinäkin riittäisi puuhaa ja sitten sulkemaan silmäni internetin ihmeelliseltä, laajalta maailmalta voidakseni ammentaa tälle minun pienelle pläntilleni jotain.
Kuulumisia. Olen tullut siihen tulokseen, että lukijaa kiinnostaa todennäköisesti enemmän sielun kuin suolen liikkeet, mutta kerron silti että ruokavaliokokeilu oli oikein hyvä ja jossain määrin tuloksekas, kiloissa ei tosin niin paljon kuin sitten ilmeisesti kuitenkin odotin, kun jumituin katsomaan vaa’an lukemaa. Sitten tuli loma (Levin reissu – kuvittele tähän visuaalisesti upeasti kuvitettu Lappi-pläjäys, ja unohda se, että näin lähinnä kakkaavia poroja ja lasten pulkkamäen) ja pääsiäinen, joiden aikana oli ”lupa” syödä miten sattuu. On ollut kuulkaa fyysistä ja henkistä pahoinvointia, jopa yllättävän paljon, jopa niin että mikäli oloni oli ennen ruokavaliokokeilua koko ajan tällainen, en yhtään ihmettele, että olen etsinyt lohtua – ironista kyllä juuri niistä asioista, jotka ovat lisänneet pahaa oloani (kuten kahvi ja pulla). Kohtuutta siis yhä harjoitellaan.
Ikävämpi on huomata, että kun kaipaisi sitä lohtua, en oikein osaa etsiä sitä muualta kuin syömisestä. Siis että vaikka tiedän voivani huonosti vaikkapa irtokarkkien jälkeen, siis oikeasti voivani pahoin, kaipaan sitä oloa ennen aloittamista, kun vihdoinkin palkitsee itsensä, tai tosiaan lohduttaa itseänsä silloin kun maailma tuntuu murjovan. Eipä näissäkään ajatuksissa sinänsä mitään uutta ja mullistavaa ole, ei edes tämän blogin mittakaavassa, mutta esimerkiksi useamman viikon totaalikieltäytyminen sokerista on selkeämmin osoittanut huonon olon ja herkkujen yhteyden. Koska huonoon oloonhan niitä herkkuja syödään.
”Noita laulan, joita tiiän, joita tiiän ja tajuan.” Ei sen kummempaa. Joten blogi pysynee aika lailla omassa ruodussaan, vaikka paikasta käynkin vielä henkistä taistelua. Olen toistaiseksi tyytynyt osaani osana Lilyn portaalia, joskus mietin, että lukiko yleisön kohdalla aiemmin yhteisö (”yhteisö odottaa” on aika lailla erilainen viesti kuin että ”yleisö odottaa” – siis että siksi kannattaisi luoda blogi), mutta katsotaan mihin tie vie.
Yksi tie on viemässä yhä vahvemmin kohti Myyrmäen ydintä. Oletukseni siitä, että kannattaa luoda paikallisia verkostoja, on kenties kantamassa hedelmää. Tosin toistaiseksi talkoohengessä, mutta mitäpä siitä, kaupallisuutta tähän maailmaan mahtuu ihan liikaa. Toki elämän realiteetit tulee ottaa huomioon, mutta jos hoitorahan pienuus on jotain opettanut niin sen, että vähemmälläkin tulee toimeen. Ainakin silloin, kun on hyvin tienaava aviomies. (En halua korostaa tätä liikaa, mutta tiedän ettei kaikilla ole yhtä ideaali tilanne, ja minustakin on edelleen outoa olla jokseenkin hyvätuloinen eikä vain kädestä suuhun elävä opiskelija tai media-alan sekatyöläinen. Tai siis jälkimmäistä olen yhä, mutta kenties ilman tuota määrettä.)
Kotioloissa poika kasvaa ja vaatii välillä yhä enemmän huomiota. Päivät menevät nopsaan ja toimeliaasti, tietokoneella istumista protestoidaan kiivaasti ja päiväuniaika meneekin usein lounastamiseen, keittiön siivoamiseen ja viihteen katsomiseen, sen sijaan että järjestäisin omaa huonettani, tilaisin vihdoinkin kiitoskortteja ja valokuvia, tai esimerkiksi päivittäisin blogia. Välillä voi selata vaikkapa välikausihaalareita, siinä kuluu nopsaan hetki jos toinenkin.
Tuolla jo mainitulla Levin reissulla alkoi myös armoton takertuminen, äiti on nyt ykkönen ja pelkkä (ulko)vessassakäynti saattaa aiheuttaa spontaanin itkureaktion. Onneksi mummon ja paapan mukaan poika lähti ihan mielellään. Yritän olla ottamatta asiasta liiemmältä kipinää, nyt vain on sellainen vaihe, jossa voin makoilla sohvalla lapsen leikkiessä jalkojeni tai vatsan päällä, läheisyyttä tankataan tarpeen mukaan eikä ovia lukia, suoritetaan pakolliset menot mutta ollaan mahdollisimman paljon läsnä, saatavilla ja lähellä. Mutta onhan se outoa, tuollainen takiainen, kun aina aiemmin on jäänyt hymyillen hoitoon, ohimennen vilkuttanut ja viihtynyt hyvin kaikkien kanssa myös ilman äitiä. Ihmisen kasvu on vaiheita (myös aikuisen, olihan itsellänikin hiljattain selkeä taantumisvaihe syömisen suhteen, kun ei ymmärrys kerta kaikkiaan riitä), joten otan tämänkin sellaisena. Ja vaikken liikaa vielä mieti tulevaisuutta, ajattelen silti jo sitä, että kasvun tehtävän toisaalta on eriyttää meidät toisistamme, minut ja pojan, jotka olemme olleet toisissamme napanuoralla kiinni. Että kasvatan poikaa olemaan itsenäinen ja seisomaan omilla jaloillaan. Siksipä tässä kohtaa kannattaa kainaloida tulevienkin vuosien tarpeisiin.
Valitettavasti jo mennyt keikkavinkki. Ihan harmittaa, ettei oltu pääsiäistä Levillä. ”Poppaloora, se puhuva auto!” Alatalokin on photoshopattu samannäköiseksi kuin lapsuuteni vuosina, jolloin Känkkäränkkä-lauluja kuunneltiin kovastikin. (Tällaisista asioista se sitten ottaa kuvia. Kun voisi kuvata aurinkoisia rinteitä ja iloisia ihmisiä. Paitsi että toisten lapsia en halua. Enkä omieni kuvia julkaista. Ei blogissa sitten muuta olisikaan, ei tunnu olevan kamerassa eikä puhelimessakaan. Tässäkään asiassa en lupaa ryhdistäytyä. En ole tätä blogia kuvien päälle rakentanut, enkä tee niin jatkossakaan.)
Nämä ovat pinnallisia kuulumisia, ja sen tiedostan. On myös paljon kaikkea muuta, niitä pieniä hetkiä, tuokiokuvia, joita oikeastaan haluaisin tänne blogiin rakentaa. En kokonaiskuvaa elämästäni, en reportaaseja, en kuvitettuja ostosreissuja (paitsi niitäkin välillä), en kenenkään toisen näköistä, en minkään mallin mukaan.
Niin että koittakaa kestää. Hakee muotoansa, ihminen ja blogi.
