Kahvia minulle, kiitos!

Tulimme lauantaina kotiin Kroatiasta. En osaa kuvailla reissua tässä kohtaa paremmin kuin sanalla raskas. Oli kivaakin, ihanan lämmintä, aurinkoista, meri, kauniita kyliä, mutta myös vieraaseen maahan ja purjeveneeseen siirretty lapsiperhearki, joka alustettiin korvatulehduksella ja unettomilla öillä. Aikaeron ja aikataulujen eron takia viikko oli monin tavoin haastava, yhä keinuttaa ja niskat ovat jumissa.

Ja sitten tupsahdinkin keskelle toisenlaista arkea. Mies jäi isyysvapaalle ja tarkoituksella lapsen kanssa kahdestaan kotiin. Minä sain kaksi viikkoa aikaa toteuttaa itseäni. Ostin itselleni edullisen työpöytäpaikan Coworking Myyryorkin tilasta, ja täällä rauhallisuudessa nyt kirjoitan. Päätin jo aiemmin, että tänään ei ole pakko. Ei ole pakko tehdä mitään tuotteliasta tai järkevää, halusinkin ehtiä päivittämään blogia ja päätäni loman jäljiltä. Aamu oli rauhallinen, pehmeä lasku koko perheelle, vaikka tänään ei varmastikaan ole mitään ongelmaa, en tiedä kuinka monta päivää pojalla menee ymmärtää, että kun äiti aamulla lähtee, hän onkin tunteja poissa eikä läsnä koko ajan tai ihan vain nurkan takana. 

Työtilassa on kahvinkeittimenä perkolaattori, mitä arvostan. Tänään paikalla on toistaiseksi lisäkseni vain yksi ihminen, joten työn tekeminen on todella mahdollista. Myyrmäki näyttäytyy näin sadepäivänä hieman nuhjuisena ja harmaana, mitä se onkin, ja täällä minun tekee mieleni tarttua rättiin ja organisoida aulaan joulukuusi, mutta yritän välttää näennäisen työn tekemistä, vaikka minua hirvittääkin, kun nyt on aikaa ja mahdollisuus, on omaa rauhaa ja tilaa, silti vain kaksi viikkoa, kuusituntisia päiviä kenties, jos en kovasti innostu, on mahdollisuus maistaa jotain ja silti tämä on toisaalta rinnastettavissa harrastukseen, koska tuloja ei ole ja maksan oleskelustani täällä. Ristiriitaista.

Silti pidän tärkeänä sitä, että mieskin saa jonkinlaisen kokemuksen oleskelusta lapsen kanssa kaksin ja tämä minun mahdollisuuteni on oikeastaan vain sen sivutuotos, joka tosin etenkin alkuvuonna piti minua edes jotenkin järjissäni. Nyt kuitenkin hirvittää. En ole valmis laittamaan lasta päivähoitoon, mutta pelkään että näiden viikkojen aikana on huomattavasti helpompi hengittää. Toivon kuitenkin, että tästä siunaantuu kaikille osapuolille jotain positiivista, ymmärrystä ja ehkä myös uusia toimintatapoja. 

Olen kauhuissani myös siksi, että jos en pidäkään tästä. Jos haluaisinkin lähteä jo heti yhdeltä iltapäivällä takaisin kotiin imettämään lasta, joka ei suostu muuten nukahtamaan päiväunille. Onneksi ymmärsin jo, ettei minun ole pakko vain istua työpisteellä sitä kuuttakaan tuntia, joka ajatuksena on, vaan varasin itselleni huomiseksi hierojan. Ja mitä luksusta se on! Kun voi päättää milloin haluaa mennä joutumatta tiedustelemaan toiselta ajan sopivuutta tai miettimään että keneltä se on pois. Tämä on minun aikaani, ja vaikka tiedän ja tiedostan, että ensisijaisesti se kannattaisi käyttää kirjoittamiseen, en aseta itselleni liian suuria vaatimuksia. Olen yhä älyttömän väsynyt ja kohmeinenkin. Ennen lomaa laskin leikkiä, että istun täällä päivät neukkarissa tuijottamassa hömppää isolta näytöltä, mutta tiedän kaipaavani jotain muuta. Edes sitten lukemista. (Tosin Selja Ahavan kahden kirjan jälkeen on ollut vaikea tarttua mihinkään, niin vaikuttunut olin ja niin turhalta tuntui kaikki sen jälkeen.)

Jos ei muuta niin ainakin blogin puoli toivottavasti elpyy tässä kahden viikon aikana. Itsehän asensin itselleni jälleen mainostenesto-ohjelman, enkä vielä ole tehnyt päätöksiä blogin jatkon tai paikan suhteen, mutta yhdyn Lauran ajatuksiin hänen haaveillessaan ajattelevien ihmisten portaalista. Jonkinlaisia muutoksia on varmasti tulossa, mutta palataan niihin myöhemmin. Ensi kerralla ehkä tunnelmakuvia Kroatiasta!