”Etsiessäni sinua olenkin löytänyt itseni”, luki yhdessä niistä mainospostikorteista, joita olin säästänyt kenkälaatikossa vuosikausia. Eilen ne saivat mennä paperinkeräykseen. En enää lähetä kortteja. En enää saa kortteja. Ja kaiken lisäksi ne viestit ja sisällöt, jotka ovat saaneet minut hamstraamaan kortteja telineistä (muistatteko ne?), eivät enää oikein istu minulle.

Meillä on ollut pitkään meneillään tavaroiden järjestämisprosessi. Tavoitteemme tähän asuntoon muuttaessa olivat kunnianhimoisia (ei yhtään ylimääräistä säilytystilaa), mutta näin viisi vuotta myöhemmin on todettava, että tapa ei ole tainnut toimia, joten sitä pitää muuttaa. Siltikin löysin itseni tyhjentämästä vaatekaapin ylähyllyjä, minne olin säilönyt edellisessä kodissa säästettyjä papereita.

”Mitä se tällaistakin on hillonnut?”, kysyin kerrankin omien papereideni kohdalla. Olenhan joutunut kahdesti siihen epämiellyttävään tehtävään, jossa on tyhjennettävä ihmisen jäämistö. Hetkellä, jolloin se on käynyt alkuperäiselle omistajalleen merkityksettömäksi, ja usein myös valitettavasti kaikille muille.

Katsoin selvitystyötäni kuitenkin myös ulkopuolisin silmin. Olen säästänyt kalentereita, muistikirjoja, pieniä lippulappusia, joilla on tekstipätkiä, henkilökuvauksia, juonia, irrallisia ideoita, laulujen sanoja… ”Tämä ihminen kirjoittaa”, olisin todennut. Ja toki, tässäkin blogissa on paljon tekstiä, myös tietokoneen syövereissä, virtuaalisilla muistilapuilla, mutta noiden papereiden avaaminen ja käsinkirjoitetun tekstin lukeminen tekivät omanlaisensa vaikutuksen. En myöskään muista kaikkea kirjoittamaani, en läheskään jokaista muistiinpanoa, en kymmenen enkä välttämättä vuodenkaan takaa ja aina välillä hämmästyn sanoistani. Mietin, että kuulostaako se itserakkaalta. Ehkä ei. Ehkä ilmaisen itseäni tietynlaisten sanojen kautta toisin kuin puhumalla koskaan pystyn.

”Kirjoittaminen on ajattelemista.” Moni sen on varmaan viisaasti sanonut, minuun se kolahti Antti Holman äänellä. Siksi on tuskallista, kun en ehdi kirjoittaa. Kirjoittaminen on ajatusten jäsentämistä toisin kuin mikään muu. Mutta en ehkä usko päiväkirjaan, en oman itseni ympärillä tapahtuvaan loputtomaan velloamiseen. Siihen kyllä, miten voin siirtää omia kokemuksiani ja oivalluksiani toisille fiktiivisten tilanteiden kautta. Tai vähemmän fiktiivisten.

Siksi varastin nyt vartin. Kun viikonloppu on ollut täynnä, päivät ovat olleet pitkiä ja yöt aivan liian lyhyitä, liikaa kahvia, liikaa kaikkea, lasten kanssa on koko ajan kaikkea, eikä tuo asioiden penkominen ja siirteleminen ole tehnyt pelkkää hyvää. Vaikka kyllä sitäkin, kun näkee vihdoin omat kirjansa poissa laatikoista, siinä rivissä, naureskelee niihin sisältyvää ideaalia (Täällä Pohjantähden alla olen lukenut, Sinuhe Egyptiläinen on ehkä ikuisesti kesken) ja pohtii, milloinhan sitä ehtisi taas tarttua runokirjaan.

Kirjeitäkin olen löytänyt. Erityisesti yhdeltä ystävältä, jota olen tänä syksynä miettinyt hänen elämäntilanteensa takia paljon. Mietin, mitä hänelle ehkä merkitsisi omien kirjeidensä lukeminen, joita olen kiltisti säilönyt. Sitten pohdin, että ehkä pistän ne järjestykseen ja luen ne ensin itse. Tai sitten vain kirjoitan, vaikken tiedä osoitetta, mihin sen lähettäisin. En ole varma, onko vastaanottajalla edes merkitystä. Tai toki sillä on, ystävälleni kuvailisin asioita toisin kuin monille muille. Ehkä lempeämmin. Hassua, en ollut tullut sitäkään ajatelleeksi. Kirje itsessään on jo niin erilainen formaatti.

Vähän vieraaksi on silti tuo kirjoittava ihminen käynyt. Monin tavoin ehkä muutenkin se, joka kymmenen vuotta sitten merkkejä raapusteli. Toisaalta taas ei. Ja vaikka joistain laatikoista löytyy asioita, jotka on jo kokonaan unohtanut, välillä taas kohtaa sellaista, josta muistaa paremmin oman itsensä. Tällainenkin minä olin, ehkä olen vähän vieläkin.

Koti on ollut meille rakas ja raskas projekti, joka on välillä uhannut nielaista meidät molemmat. Siis sen lisäksi, että kaikkea järjestämistä on tullut sotkemaan tarpeineen ja tavaroineen kaksi lasta. Mutta minulle koti on aina ennen kaikkea ollut elävä paikka, jossa asioiden on mahdollista muuttua, jota voi hiljalleen kehittää, mutta jonka ei tarvitse koskaan museoitua, ei muuttua staattiseksi, ei olla valmis. Joten orgaanisuudelle on annettava tilaa.

Ja järjestykselle. Nimilapuille ja oikean kokoisille laatikoille. Koska niistäkin minä nautin.

(Kuvitusta etsiessäni tein sen virheen, että kävin laatikon uudelleen läpi. Ei, ei ollut päiväkodin askartelumateriaaliksi kelpaavaa. En myöskään löytänyt lainausta sisältävää korttia. Ehkä säästin sen. Ja laitoin niin hyvään talteen, etten jaksa kaivaa sitä. Törmään siihen taas jonain päivänä. Ehkä. Tai sitten vain unohdan.)

(Huomasin myös valinneeni niitä, jotka vieläkin jollain lailla kolahtivat. Näin nekin jäävät muistoihin.)

Pettymyksen tunne on juuri sillä hetkellä aito. Ethän muuten reagoisi niin voimakkaasti. Ole itsesi puolella ja ymmärrä pettymyksesi. Sinun ei tarvitse ratkaista asiaa niin, että pettymyksen aihe poistuu. Riittää, että lohdutat itseäsi: ”Voi kurja, kun kävi näin.”

Näe itsesi rakastavasti ja hyväksyvästi hyvine ja huonoine puolinesi. Ei tarvitse onnistua kaikessa, jotta voi kokea olevansa hyvä. Koska joka tapauksessa epäonnistut usein, on tärkeää, että koet myös onnistumisia usein. Auta itseäsi onnistumaan ja suuntaa huomiosi onnistumisiin!

Kiinnitä huomiota ulkoisiin tekijöihin: väsyneenä, nälkäisenä tai stressaantuneena pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat entistä suuremmilta, minkä vuoksi pettymysten sietäminen on vaikeaa. Kylläisenä ja hyvin nukkuneen on helpompi saada jo opitut tunnetaidot käyttöön.

Jos pettymykset syntyvät usein siitä, että asiat eivät suju niin kuin olit suunnitellut, auta itseäsi varautumaan tällaisiin tilanteisiin. ”Meidän piti mennä autolla, mutta nyt näyttää siltä, että meidän täytyykin mennä bussilla” tai ”Tuo onkin todella haastava tehtävä ja voi olla, että se ei heti onnistu, mutta aina voi yrittää uudestaan!”.

Mukailtu ohjeesta ”Näin autan lasta sietämään pettymyksiä”, lähde The FamilyBoost Oy.

Ei ole harhaa se, että kun lapsi oppii tunnetaitoja, joutuu aikuinen käymään läpi omiansa. Terveisin vaan täältä se, jota kiukutti kun mentiinkin autolla eikä bussilla, ja se, joka kyllä tietää, että nukkuminen olisi ihan hyvä priorisoida sinne kaiken kärkeen.

Mutta elämä on nyt sellaista, että illalla istuu kolme varttia koneella, syö parisataa grammaa salmiakkia eikä saa mitään aikaiseksi, paitsi pahan olon. ”Olisinhan nyt voinut edes blogia päivittää.”

Facebook kertoo, että joku käy siellä sivua päivitysten toivossa välillä vilkaisemassa ja aina se lämmittää mieltä. Aloitin toki, monta kertaa mielessäni, joskus jopa puhelimeen.

Marraskuu. Perkeleellinen pimeä. Piparitalkoot. Puhkeavat hampaat. Kyyneleitä ja käheää naurua. Kyvyttömyyttä nähdä kahta tuntia pidemmälle.

Sellaista hilpeää siis.

Yritän fiilistellä joulua, ja onneksi on ollut muutama kirkkaampi päivä. Säidenkin puolesta siis.

”Yritä olla itsellesi armollinen”, toistelee yksi jos toinen, ja neuvossa on toki myös vaari. Mutta se osa minussa, joka haluaa jonain päivänä olla hyväkuntoinen, sitkeä ja iloinen mummo, toteaa että tänäänkin on se päivä, jolloin rakennetaan huomista. Pari viikkoa sitten väitin, että kunhan tämä taas tästä muuttuu niin lähden joka päivä vaunulenkille vietyäni pojan päiväkotiin.

Mitä sitten teen? Juon kahvia ja syön pipareita. Fiilistelen joulua. Pesen ja viikkaan pyykkiä. (Että sitä riittääkin.) Välillä ehkä metsästän kadonneita pikkuautoja ja ihastelen villakoiria sängyn alla.

Pienempi täytti puoli vuotta. Tuntuu ikuisuudelta, on oikeasti ihan hujaus vain. Ei tässä vielä mikään kiire ole, mutta yritän välttää ajatusta uuden vuoden harhasta, jolloin kaikki loksahtaisi kohdilleen. Helpottaa toki ehkä, päivä alkaa pidentyä, on toivottavasti lunta, joululoman jäljiltä olemme kaikki iloisesti pöhöttyneitä ja sokerikoukussa…

Niin.

Ehkä minun kannattaa vain alkaa valmistella itseäni siihen pettymykseen, että piparit on pian syöty ja mahdollistaa onnistumisen hetki tekemällä uusi taikina ihan itse!

(Siskoni teki taikinan ja kävi leipomassa pipareita pojan kanssa. Selvisimme siitä, että ensin piti käydä ostamassa kaupasta vehnäjauhoja ja ettei ollutkaan leivonta-alustaa. Siskonikin ilmeisesti siitä, että kolmevuotiaan mielestä karkit sopivat paremmin suuhun kuin piparin päälle. Ja minä siitä, että ensimmäinen pellillinen hieman kärähti. Nekin söin.)