Pankkivirkailija sanoi menevänsä hakemaan kauluria ja sukkia ja ajattelin että voi jee, taas kaikkea ihanaa tarpeetonta, alustuksena oli siis tavaralahja pienelle tilinavaajalle. No, saimme kotimaisten valmistajien liukuestesukat ja ruokalapun. Kehuin, kun syytä oli. Että kerrankin sellaista ”krääsää”, josta on oikeasti hyötyä. (Säästöpossut meillä on jo, joten niistä kieltäydyimme.)
Ostin rattaisiin toisen istuimen. (Niistä ehkä lisää myöhemmin. Rattaista siis. Tai vaunuista. Kun ne sellaiset vielä hetken ovat.) Mietin, että ekologisuuden pitäisi lävistää kaikki. En vaunuja hankkiessani hetkeäkään miettinyt muuta kuin sitä, millaiset mahtuvat meidän hissiimme. Se on hävettävää.
Olenkin pohtinut ”ei enää mitään uutena” -kampanjaa, koska tavaraahan tähän maailmaan mahtuu, mutta miettinyt heti niin monta poikkeusta, että totesin tavoitteeni turhaksi. Ei sillä, edelleen käytettynä ostaminen on itselle luontevaa.
Surullista on se, että saa lastenvaatteita kymmenen kassillista, eivätkä kaikki niistä pääse käyttöön, vaikka niitä on jaettu jo kolmeen eri talouteen. Epäkäytännöllistä suurin osa, toki myös epäsopivaa ja joskus epämieluisaa. Ei kannata tai tarvitse ottaa rumaa, kun kivaakin on niin paljon tyrkyllä.
Sitten taas tuntuu siltä, ettei uutenakaan voi ostaa kaikkea sellaista mitä haluaisi (missä ovat kirkasväriset lasten housut?), ei juuri sellaista kuin tahtoisi, että sitten voi jättää hankkimatta.
Pukeudun mustaan ja harmaaseen ja tuskittelen sitä. En ehdi kiertää kirppiksiä. En silti voi ajatella niin, että pesisin omatuntoni puhtaaksi ostamalla vain kahdensadan euron neuleita. Myös kohtuuhintaisia, fiksuja, ajattomia ja ekologisia vaatteita pitäisi olla tarjolla.
Mutta niin paljon on niin väärin, etten välillä edes jaksa ajatella. Lähdin yhtenä lauantaina kauppaan ostamaan ruuveja. Hankin myös bluetooth-kaiuttimen lapselle ja ruuvinvääntimen. Oli shoppailuolo. Olin ylpeä itsestäni, ostokset olivat jossain määrin herätesellaisia, mutta myös etukäteen pohdittuja. Miinusta siitä, että kaiutin pitää kamalaa meteliä mennessään päälle ja pois eikä suostu toimimaan kunnolla alhaisilla desibeleillä, mikä olisi olennaista siinä käyttötarkoituksessa, johon se on hankittu. Eli siis nukahtamisavuksi äänikirjojen ja musiikin kuuntelemista varten. Voisin sanoa, että onneksi se oli halpa, mutta en sano, koska silloin sillä ei ole jälleenmyyntiarvoa ja roskaa en anna siitä tulla. Se on nyt meillä, ja seuraavaa hankkiessani osaan jo toivoa tarkemmin. Joskus pitää mennä kantapään kautta.
Poika on ollut vähän vähemmän päiväkodissa. Se on ollut yllättävän hyvä, kaikille. Olen tutustunut lapseeni uudelleen, kun hän ei vain mene siinä sivussa. Päivien ajat pikkuveljen kanssa tulevat myös tarpeeseen, saamme olla yhdessä ja rauhassa köllötellä, koska aina en jaksa mennä, enkä etenkään tässä flunssan jälkitilassa, jossa hetkittäin on hirveästi virtaa ja sitten yhtäkkiä tipahdan. Iloitsen myös päiväunien mahdollisuudesta, ja siitä, että esikoinenkin ehkä alkaa taas nukkua sellaisia kotipäivinään (jotka ilman niitä tuntuvat turhauttavan pitkiltä ja kiukkuisilta, koska itse voisin pötköttää ja sitten toinen väkisin punkee pystyyn).
Mies lähtee ensi viikolla työmatkalle. Olen jo valmiiksi täysin paniikissa ja suunnitellut kaikkien varakeinojen käyttöönoton. Toisaalta ajattelin mennä tällä samalla rutiinilla ja itsekin ajoissa nukkumaan. Se on tuttua jo, että kaksi lasta itkee, jos itse pysyn vielä kuivin silmin, on sekin puoli voittoa.
Olen miettinyt auton ostamista. Ja sitä, miten meidän elämämme voi vaikuttaa sellaiselta, että luovumme paljosta ilman omaa autoa. Itse ajattelen, että meillä on toisenlaista vapautta, joka syntyy esimerkiksi maksamatta jääneistä vakuutus- ja huoltomaksuista. Autottomuuden voisi antaa rajoittaa elämäänsä. Tai sitten voi elää oikein hyvää elämää ilman autoakin. Kaipuu mökille saa vain haaveilemaan kaasupolkimen painamisesta kohta tahansa. Ajatus kahdesta turvaistuimesta takapenkillä hillitsee haaveita.
Ajatus on yleistettävissä. Joskus rajat ruokkivat mielikuvitusta. Joskus rajoja on tarpeen siirtää. En kuitenkaan usko, että sen aika on nyt.
Meillä on viime aikoina puhuttu paljon haaveista ja unelmista. Ostin ne ruuvit ja vääntimen kasatakseni nukkekotini. Ikuisuusprojektini lähes kymmenen vuoden takaa. Opiskeluaikanani kävin puutyökurssin ja tein rungon, joka on siitä asti ollut palasina ties missä, ainakin mökin sängyn alla ja kahdessa kodissa. Kaikkien unelmien ei tarvitse toteutua yksi yhteen. Yhden suhde kahteentoista tai kahteenkymmeneenneljään on sekin ihan hyvin.
Kuvat Suuri Snadi -tapahtumasta lokakuun alusta. Paljon ihania pienoismalleja!
Kuvat Suuri Snadi -tapahtumasta. Kuvissa on siis muitakin ratoja kuin Alppirautatie. Viimeinen kuva on suosikkikohtani Ainoassakin nähtävällä radalla.