Elämä on toistoa. Ja sitten se välistä jäänyt kerta, kun ei vain päästy päiväkodin pihasta lähtemään, kun oli kiukkua ja kakkaa. Sellaistakin elämä on.

Kiirettä. ”Joku päivä. Eiku ootas. Sopiiko sulle tiistai, kun mulle ei muut käykään?” Epämääräinen olo, jos katsoo hetken Vain elämää aamupäivällä, kun olisi ainakin kolme kassillista vaatteita viikattavaksi ja pikkuveljenkin pitäisi siirtyä seuraavaan kokoon.

Päänsärky, joka löytää tiensä luokseni aina tasan viikko joogan jälkeen, jolloin mietin, että menenkö taas joogaan ja menen, koska se auttaa.

Mutta en osaa enkä jaksa kuunnella kroppaa, joka viestii jo aika hyvin mitä tarvitsisi, ja minä tarjoilen sille kahvia ja sokeria.

Halkeilleet sormenpäät, kylmyys kuivattaa, kotona saa taas pitää villasukkia.

Kiertäviä ajatuksia, Voittamisen anatomiaa, arvojen pohdintaa, tätä päivää ja tulevaisuutta yhtäaikaa, joskus kaikki ahdistaa, joskus ei mikään, enkä oikein osaa sanoa, että mistä se johtuu.

Sellaisia oivalluksia, että ei helvetti. Vaikka yritän olla tekemättä liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä, näen nyt, miten arjessa isot asiat voivat unohtua ja hautautua, miten on mahdollista, että ajautuu erilleen, vaikka on yhdessä lähes joka päivä.

Pötköttelemistä imetyksen muodossa. Joskus jopa ihan tietoisesti pelkkää pötköttelyä. Yhdessä ja erikseen. Väsymystä ja katkonaisia unia, se ei kai ole millään tavalla yllättävää tässä elämäntilanteessa.

Nukkekoti. Digipiano. Omia juttujakin vähän.

Yliopiston kirjaston läpikävely vaunujen kanssa pipo päässä. Mietin miten epäilemättä näytän pystyynkuolleelta kotiäidiltä, ja kuinka sellaiseksi välillä oloni tunnen.

Myyrmäen ihana kotikutoisuus ja ärsyttävä likaisuus. Helsingin keskustan kuluttamiskeskeisyys ja ihmisten kirjo. Raitiovaunukiskojen vieressä neonoranssia, paineilmapullo ja pari työkalua. Mihin minä luokittelisin itseni?

Huonoa omaatuntoa. Surua ja pelkoa. Sellaisia tunteita, joita piilotan kiukun alle. Lapseni ei osaa edes kiukutella.

Kaiken tämän keskellä kahden ihmisen hyvinvointi minun omani ohella. Ei sijasta, mutta ei myöskään niin, että menisin heistä ohi ja yli.

Perusasioiden äärelle palaamista. Nuotion sytyttämisen suunnittelua. Kaikenlaista voisi. Kaikenlaista voi ja pitää. Uutta, vaikka se on välillä todella raskasta.

Vauva on helppo. Se ei osaa, mutta se itkee vain syystä ja hymyilee usein. Elämä on helppoa.

Paitsi kun menee suihkuun tai harjoittelee laulamista ja vasta kohinan hiljettyä kuulee taustalta riipaisevan itkun.

Ehkä pitäisi joogata tässä välissäkin, ettei päänsärky pääsisi palaamaan. Yritän pitää illuusiota valinnan vapaudesta, joita kalenteriin ilmestyvät palikat rajoittavat olevinaan liiaksi. Jos olen kaksi päivää kotona, pää hajoaa. On liikaa liian kaukana ja liian vähän ihan tässä lähellä. Sitä sellaista, että juuri nyt, kohta, nähdään, tehdään, mennään, niin luulen. Voin olla väärässä. Ehkä olenkin. Ehkä minun pitäisi oppia piirtämään kalenteriin joogat, vesijuoksut, blogin kirjoittaminen, lauluharjoitukset ja päämäärätön harhailu netissä. Henkisesti sijoitan sinne kahvitauot joka päivä. Siinä useimmiten onnistun.

Päätöksiä. Rajoja. Vähemmän henkistä velttoilua, enemmän selkärankaa. Vastuuta omista asioista. Omasta hyvinvoinnista. Rutiinien ja aikataulujen tuoman turvan varaan heittäytymistä.

Se ei ole helppoa. Asioiden priorisointi. Tärkeysjärjestys. Se, etten tuntisi alemmuutta siitä, että meillä käy siivooja, joka näkee tiettyjen asioiden olevan samoin viikosta toiseen. Ei ehkä edes näe. Ehkä heitä ei kiinnosta. Toivottavasti ei kiinnosta. Minuakaan ei pitäisi.

Mutta on syitä. Ja on tekosyitä. Joskus voisi jäädä koko aamupäiväksi makaamaan. Joskus on syytä ottaa särkylääkkeet, juoda kahvia, käydä suihkussa ja lähteä. Voi olla, että päänsärky on seurana joka tapauksessa. Mutta vain toisessa vaihtoehdoista keskitytään välillä hengittämään.

Kuvat julkaistu alunperin Instagramissa @liikehdintaa.

Ostin muutama vuosi sitten Niinmun designin tummansinisen neuletakin kotitakiksi, edellisen akryylistä tehdyn neuletakin tilalle. Käytin virttynyttä ja nukkaantunutta ”muovikuorta” lähes joka päivä, ja vaikka hirvittikin, ostin siis todellakin yhden kalleimmista vaatekappaleistani ikinä kotivaatteeksi. No, olin oikeassa, uusikin neuletakki on ollut melkein päivittäisessä käytössä ja itse asiassa päälläni nytkin.

Niinmun tuli elämääni varmaan jonkun Korppoo-aiheisen palstan kautta, onhan sen kotipaikka saarella. Olin neuletakkiini ja yrityksen filosofiaan tyytyväinen, ajatonta, mahdollisimman kotimaista, laadukkaista materiaaleista tehtyä vaatetusta. Jäin seuraamaan yrityksen Facebook-sivuja. Sieltä bongasin sitten tämän kuvan. 

Oranssi huivi kiinnitti huomioni. Satun pitämään oranssista. Olisiko ihanaa neuletakkia tulossa siinä värissä?

Ei ollut. Paitsi minulle. Sain omani erikoistilauksena. Tilasin samaan syssyyn myös tummanharmaan, koska olin vakuuttunut. Ja koska olin raskaana. Ja neuletakit ovat oivia raskausvaatteita.

Jouduin hetken odottamaan, kunnes neuleet saapuivat.

Oranssi oli aika hallitseva väri. Olin valinnut tahallani isomman koon, mutta neuletakki tuntui tosi reilulta. Siinä on kuitenkin istuva leikkaus, minkä takia vyöllä kokoon kursittu neule muistutti hieman kylpytakkia.

Pyörittelin asiaa hetken mielessäni ja myös Niinmun designin Virpin kanssa. Yhtenä päivänä vertasin neuletakkeja toisiinsa ja kävi ilmi, että oranssi oli todentotta reilu. Sininen neuletakkini oli ns. kaksoiskokoa, kuten erityisvärit olivat, ja tummanharmaaseen mitoitusta oli hieman pienennetty. Oletus oli siis, että oranssi olisi suunnilleen samaa kokoa kuin sininen. Ei ollut. Valitettavasti se oli sekä takakappaleen osalta että esimerkiksi olkasaumojen kohdalta todella reilu.

Reilu oli myös Virpi, joka heti asiasta kuultuaan lupasi hyvityksen. Hän oli juuri silloin vaihtamassa ompelimoa, mikä aiheutti sen, että tuotetta ei kattanut korjausompeluttaa. Käytin oranssia neuletakkia toisinaan.

Kesällä menimme Korpposeen ja pääsin piipahtamaan puotiin. Ostin kaksi pellavapaitaa, joiden hintaan kohdistui neuleesta aiheutunut harmi ja hyvitys. Liikkeessä oli paljon ihania vaatteita, mutta imetys aiheutti rajoituksia hankintoihini. Osin onneksi, sillä kertarykäyksellä vaatteilla on hintaa, mutta pitkän pellavatunikankin ostin edellisen, hajonneen tilalle. Oletan sillä olevan vuosia käyttöä kuumina kesäpäivinä, kun erityisesti uimarannalla haluaa suojautua kevyesti auringolta – ja ehkä vähän jo katseiltakin.

Tuli syksy ja neuleiden aika. Olin kotona ihmeissäni, sillä edellinen talvi meni tosiaan pitkälti raskaana, ja nyt taas imetyksen parissa. Ennen esikoista omistamani vaatteet tuntuvat kurjilta ja ikäviltä, ja ns. hyvätkin vaatteet ovat jo päässeet aika pahasti kulahtamaan.

Vuoden teemana on ollut myös kierrätys ja järjestäminen. Yhtenä lauantaina veimme isomman lapsen mummolaan. Pienempi nukkui kivat, pitkät päiväunet, joiden aikana ehdimme siirrellä paljon laatikoita huoneessani.

Pistin eteisen kaapista kiertoon parit saappaat, yhdet joita en ollut koskaan käyttänyt ja toiset, joiden välillä oli puoli numeroa eroa, niitä käytin kyllä, mutta ne olivat minulle kapeat ja olin ostanut kesällä uudet kumisaappaat. Mies nosteli huoneestani kierrätykseen meneviä laatikoita.

Edelleen minua kismittelee, etten luottanut intuitiooni ja tutkinut laatikoiden sisältöä. Jätin sen osin tekemättä siksi, että tiesin tavaroita läpikäydessäni joutuvani vielä kerran tekemään päätöksen luopumisesta. Mutta vähän mietitytti, kun laatikoita kertyi aika kasa. Ja kun kerrankin olimme reippaita ja ripeitä, mies soitti isänsä auttamaan ja he veivät laatikot heti kierrätykseen.

Parin viikon päästä hiipi epäilys. Oranssia neuletakkia ei löytynyt mistään. Noh, ehkä vein sen mökille. Hetken päästä toinenkin, keskenpitoinen, kauluksesta paikattu kietaisuneule vaikutti hävinneen. Laatikosta löytyi huppu haalariin, jonka luulin roikkuvan eteisessä, mutta ei roikkunutkaan. Systeri ilmoitti, ettei neuletta näkynyt mökillä.

Penkomisen, pyykkitelineen kaatamisen, erinäisten kassien ympäri kippaamisen, uudelleen penkomisen, päättömän säntäilyn ja eteisen lattialla itkemisen jälkeen oli todettava, että kiertoon oli tainnut lähteä enemmänkin kuin oli tarkoitus.

Huoneessani on siis edelleen muitakin pahvilaatikoita ja niiden keskellä elellessäni olen myös huonona tapanani kasannut niiden päälle tavaraa. Siis laskenut sen käytössä olleen vaatteen sinne tai tänne. On aivan mahdollista, että kierrätykseen tarkoitetun laatikon päälle, tai sisäänkin, oli ehtinyt kertyä sellaista, minkä ei ollut tarkoitus lähteä.

(Täytyy myöntää, että asia aiheuttaa edelleen ikävän olon. Sen sellaisen jäytävän. Että entä jos. Jos se olisikin vielä jossain muualla. Jos vain olisin katsonut laatikot läpi. Entä jos… Ja se epävarmuus sitten kuitenkin. Että menivätkö ne. Ja mitä siellä sitten lopulta meni. Ja että sekään toinen neule ei varmaan edes kelvannut kierrätykseen, minä olisin voinut käyttää sen vielä puhki.)

Soitin kierrätykseenkin, mutta aikaa oli kulunut jo liiaksi, eikä vastaanotetuista tavaroista pidetä minkäänlaista kirjaa. Olen miettinyt, menisinkö katsomaan neuletta myymälästä. Olen miettinyt, pitäisikö sittenkin laittaa lisäviestiä perään, tarkennettua kyselyä. Että tajusitteko edes pyytää siitä riittävästi, se oli uniikki, yksittäiskappale!

Olin siis aikonut viedä neuletakin piennettäväksi. Noin isona sitä ei juuri tullut käytettyä, mutta materiaali oli ihanaa, sileää, hyvälaatuista merinovillaa. Ja koska olin saanut neuleesta korvausta, katsoin että voisin käyttää käsityöhön vielä muutaman euron, jotta vaatekappale tulisi käyttöön. Kiertoon sitä olisin tuskin laittanut, ainakaan vailla arvostavaa vastaanottajaa.

Todella siis toivon, että se on jo myyty. Kelvannut jollekulle. Päätynyt tähän samantyyliseen, melkein päivittäiseen käyttöön. Valmistajan logo neuleessa on, niskassa lukee Niinmun, eikä mikään anna ymmärtää, että kyseessä on ainokainen laatuaan. Oranssi merinovillaneuletakki. Koko L.

Ehkä näin pitikin käydä. En tiedä. Tavaraa se vain on, ystävä lohdutti. Totta, mutta silti oloni välillä piinaa minua. Roikkuuko neule jonkun Kontin henkarissa ihan vailla omistajaa? Osaako joku arvostaa laadukasta merinovillaa? Ei kai sitä ole hinnoiteltu liian kalliiksi?

Viemme kierrätystavarat usein Tammistoon, koska en halua bongata omiani lähikirppisten hyllyiltä. Sinne on sen verran matkaa, eikä muuta asiaa, etten ole saanut aikaiseksi mentyä. Enkä tiedä, mitä sitten tekisin. Ostaisinko takaisin? Tuskin. En tiedä. Ehkä.

Jään odottamaan neuletakkien uusia värejä, niitä tulee varmasti, hiljattain tuli uusi mallikin.

Sillä aikaa harmittelen, miten keskenpitoisten vaatteideni kasaan on hiipinyt melkein pelkkiä tummia värejä. Mustaa, harmaata, tummansinistä. Rakastan värejä ja haluaisin käyttää niitä. Että ehkä sitten oli ihan hyvä, että se kertaalleen paikattu, jo repsahtanut mustakin kietaisuneule katosi. En välttämättä olisi osannut luopua siitä.

Ja silti. Entä jos…?

Lisähuomautus klo 16.08. Kuvat tietysti Niinmun design.