Vähän valkoista
Tulimme mökille tapaninpäivän iltana. Nukahtaessani kuuntelin sateen ropinaa peltikattoon. Romanttista kenties milloin tahansa muulloin, mutta ei keskellä talvea. Mietin, että säätiedotus ei luvannut sadetta missään muodossa, mutta lämpötilan piti painua pakkaselle.
Seuraavana aamuna heräsin siis kevyesti valkoisen maan keskelle. En tiedä, onko tuo lunta vai jäätä, mutta ei sillä niin väliä. Vielä kun aurinko kimmelsi oksiin jäätyneissä vesipisaroissa, oli talven taikamaa askeleen lähempänä.
Uusi asemani perheenäitinä konkretisoitui kulkiessani vaunujen kanssa mökkitiellä. Ei sellaista osaa kuvitella, ei oikein edes haaveilla, ja onpa siinä vähän jotain outoakin. Minä, vaunut, vauva, sama tuttu mökkitie.
Ei kai silti ole ihme, että joskus vielä unohdankin. Unohdan, kun istun joulupöytään. Ihan pieneen hetkeen en muista, että pöydän toisella puolella lattialla makaa pötkö, joka on meidän vauvamme. Mutta olen istunut siihen samaan pöytään monta monituista kertaa ennen vauvaa, pitkään se oli luonnollinen olotila, ja vaikka tämä vanhemmuus on ollut myllerrys, ei kai se silti ole ihme että unohtuu, pieniksi hetkiksi.
Tai että tuntuu älyttömältä, ettei pieni vauva vie juurikaan tilaa, nukkuukin meidän vieressämme, mutta tarvitsee niin hurjasti tavaraa. Ei tietysti ihan kaikkia välttämättä tänne tarvitsisi tuoda, mutta elämää helpottamassa mukana on leikkimattoa ja sitteriä, on vaunut ja turvakaukalo, vaatteet ja vaipat. Ei meinaa (vuokra)farmarin takakontti riittää. Mökin vähäiset neliöt natisevat liitoksissaan, kyllä me tänne kolmistaan mahdumme, mutta systerin huone on täynnänsä rojua. Juuri kun neljän vuoden jälkeen saimme omat tavaramme jotenkin paikoilleen. Voi vauvaa.
Mutta niin se elämä muuttuu. Hyvillä ja huonoilla tavoilla.
Täällä me sitten köhistelemme koko kööri. Tai koputan puuta, vauva on edelleen säilynyt suhteellisen koskemattomana näissä flunssa-aalloissa, jotka meitä vanhempia kurittavat. Tuntuu että parin viikon välein jokin pöpö pistää koko kropan helläksi ja sitten vain odotellaan, että kurkkukipu pakottaa ottamaan vesilasin sängyn viereen yöksi. Räkäisen vaiheen alkaessahan sitä on jo melko lailla voiton puolella. Mutta tavallinen elämä tuntuu olevan jossain tavoittamattomissa, ei ole enää tai vielä rutiineja, jokainen päivä menee enemmän tai vähemmän fiiliksellä. Vähän minä jo tasaista kaipaisin, päivästä toiseen toistuvaa, jonkinlaista rakennetta. Mutta mielelläni myös lomailen ja erityisesti pidän tuota miestä meidän kanssamme kotona, apukäsinä jakamaan vastuuta ja peilaamaan päätöksiä. Ja kainalona, johon käpertyä aina välillä.
On helppoa ja haikeaa, aina välillä vakavia ajatuksia, mutta onneksi paljon myös kevyttä. Katse viipyilee välillä liiankin pitkään tulevassa, on tahto suunnitella ensi vuotta, niin kuin en tietäisi että koska tahansa kaikki voi muuttua. Mutta on hyvä olla myös tässä, mökin aamupalapöydässä, kun jälleen perheen poikapuoliset vielä nukkuvat.
Välipäivien välitilinpäätös antaa sekin odottaa vielä itseään. Viime vuoteen mahtuu paljon huikean hienoja asioita, joita haluan muistaa. Mutta ensin otan aamukahvia ja sytytän takkaan tulet.
