Kun me olimme nuor(emp)ia

P7260305.JPG

Mietin miksen koskaan silloin osannut sanoa, tässä on hyvä, tämä on parasta juuri näin, kiitos että olette olemassa. 

Aika ja haikeus tekevät muistoista epätarkkoja. Minä katselen kaikkea taaksepäin tämän päivän kokemuksella, minä en voi tuntea tai tietää samoin kuin silloin, niin paljon on muuttunut.

Ei ole enää niitä koteja. Ei betonisia käytäviä, joiden kylmillä lattioilla valuimme, ei punaisia ovia. Ei pitkäksi venyneitä sunnuntai-iltoja ja liian aikaisia herätyksiä. Ei junamatkoja, ei lähelle tai vielä kauemmas. Ei sitä kummallisen mallista kylpyhuonetta tai pitkää päivällispöytää. Ei eteisen retrotapettia tai kylpyhuoneen vihreitä laattoja. Ei keltaista seinää, ei fillarimatkaa töihin. Ei sähkökirjoituskonetta ja muka-taiteellisia valokuvia värinauhoista. Ei ikkunan takaa aukeavaa nurmikkoa ja siellä tepsuttavia mummoja. Ei seitsemännnen kerroksen kaksion vaaleita seiniä ja ilmastointiputkesta kuuluvia harakoita. Ei äänieristettyjä koppeja, kuulokkeita, mikrofoneja. Ei vessan ovia, joihin oli kirjoitettu kaikenlaista. Ei puistokaupungiosan nousevaa aamua, kun me olemme vasta matkalla baarista kotiin. Ei hevosenkengän muotoista pöytää ja paperipinoja. 

Osaa niistä ei konkreettisesti enää ole. On purettuja rakennuksia, toiseen tarkoitukseen muutettuja, on vain hämärä aavistus siitä, miten kaiteet silloin menivät ja mitä oli kauppakeskuksen paikalla. Osa on muuttunut muuten vain muistoiksi. Enkä tietenkään pääsisi niihin paikkoihin samoin kuin ennen.

Tiedän, ettei ole enää mahdollista ottaa valokuvia, jotka jotenkin tallentaisivat sen mitä kerran oli. Ihmiset ovat muuttuneet, ja kenties eniten minä itse. 

Ja silti minuun iskee se tunne, jonka tunnistan korniksi, sen kaipuun, jolle suurin osa Adelen tuotannosta rakentuu. Että sinä siellä aikojen takana, kuuletko minut, tunnistatko vielä, voisimmeko palata samaan? Emme voi. Enkä suurimman osan aikaa edes tahtoisi.

Mutta sitä minä kadun, etten osannut silloin olla onnellinen, etten osannut olla rennosti ja nauttia. Minä olin kovasti peloissani ja ahdistunut, etsin elämääni turhaa draamaa. Yhä minä muistan parhaiten yölliset puhelinsoitot, ne hetket jotka olivat olevinaan arjen yläpuolella. Ne hetket, joita on ollut vähemmän kuin promille elämässäni. Arjen minä olen unohtanut melkein kokonaan. Ne miljoonat aamupalat, joita olen milloin missäkin kodissa nauttinut. Melkein sen yhden kodinkin kokonaan. 

En tiedä surenko sitä, että vanhenen. Ehkä vähän. Etten saa takaisin noita vuosia ja ihmisiä, etten osaa olla heille paremmin läsnä. Ja ennen kaikkea etten osaa olla armollisempi itselleni. En minä kadu vuosia, en tehtyjä asioita, joitain voisin tehdä viisaammin, mutta on niin suuri siunaus olla tässä ja tänään, että jos se on sen vaatinut niin sitten kaiken pitikin mennä niin. Mutta minä haluaisin sanoa sille nuoremmalla itselleni, että älä hätäile, nautiskele, muista kertoa ihmisille että he ovat sinulle tärkeitä, jonain päivänä kaikki muuttuu kuitenkin ja sitten siihen ei ole enää mahdollisuutta. En halua kurottaa vuosien yli, en vaikka se välillä houkutteleekin.

Enkä minä kaipaa jatko-osia. (Gilmoren tytötkin olisin voinut jättää väliin.) Ennen kaikkea en kaipaa jatko-osia. Minä voin muistella, kävellä haikeana käytäviä, nähdä itseni kulkemassa siellä, miettiä miten minä niin pitkään ajattelin, että minun on oltava viehättävä voidakseni pärjätä ja kuinka toisarvoiselta se tuntuu nyt, tai kuinka erilaisissa asioissa viehättävyys piilee. 

En halua jäädä kiinni menneeseen. Voin istua katsomossa ja katsoa toisen soittavan kitaraa. Jokin osa minussa haluaisi kuulla tarinan, miten päästiin siitä päivästä tähän, mitä kaikkea tähän väliin mahtuikaan. Mutta minä en vieläkään usko, että me kohtaisimme toisemme tasa-arvoisina. Minulla olisi sellainen olo, etten ole päässyt tämän pidemmälle.

Ja kun tulee mahdollisuus siihen, että saisin enemmän kuin olen koskaan toivonut, minä ajattelen etten ansaitse sitä ja että ottakaa tämäkin minulta pois, että olisi pakko ponnistella. Miksi olisi? En siis vieläkään osaa ottaa rennosti ja nautiskella. 

Minä sanon ääneen, että vuosia on kulunut kaksikymmentä. Ja minun arkeni on muuttanut niille kulmille, joilla ensi kerran kohtasimme, kun me toden totta olimme ihan hurjan paljon nuorempia. Toisten lapset pääsevät ripille ja ylioppilaiksi, minun pienokaiseni nukkuu vasta kolmen kuukauden ikäisenä uniaan parvekkeella. 

Tähän haikeuteen sisältyy suuri vaara. Elämä kun ei ole ohi. Minulla on vielä ihan hirvittävän paljon mahdollisuuksia. Enkä minä tänään arvota itseäni samoin kuin parikymppisenä, jolloin minulla oli suuri kriisi siitä, ettei minusta enää koskaan tulisi teinitähteä. 

Sitä unohtaa, että ihan samalla tavalla he ovat kohdanneet elämässään vastoinkäymisiä, hekin joiden nimet ovat Finlandia-ehdokkaina. Elämä on mennyt tähän asti näin, mutta mikään ei estä sitä muuttumasta.

Niin paljon on kiinni siitä, minkälaisia tarinoita me kerromme itsestämme*. Ja jos minä katson taaksepäin, minä jumitun niihin ajatuksiin ja mielikuviin, joita minulla kenties oli, kenties koska en voi olla siitäkään varma. Mutta vaikka tulevaisuuden ennustaminen on tarkinta menneen käytöksen perusteella, ei se tarkoita sitä, että minun polkuni olisi tästä eteenpäin määritelty. Minä voin alkaa kertoa itsestäni uutta tarinaa, sellaista jossa minä olen ehjä, kaunis ja ihana, taitava ja ansainnut kaiken sen hyvän, mitä minulle on suotu ja suodaan. Minä voin suoda sen itselleni, antaa itselleni lahjan.

Joskus me olimme nuoria. Emme kovin vanhoja vieläkään. Mutta elämä ei ole elokuva tai laulu. Niihin ei mahdu kaikki se, mitä tämä on. Niiden rajat määrittelevät meidät liiaksi, niin kuin ne valokuvat, joihin emme olleet silloin tyytyväisiä ja joita nyt katsomme haikeina, toisin silmin, ihmetellen mihin se silloinen rumuus ja kauheus katosi. 

Kai tämä on pelkoa siitä, että kaikki voisi mennä vielä paremmin kuin hyvin. Ja minun tekisi mieleni pyydellä anteeksi, enhän minä ole tätä pyytänyt, pahoitella sitä, etteivät toiset ole saaneet haluamaansa, etenkin he joille haluaisin suoda kaiken mahdollisen onnen. Eikä se ole kiinni siitä, että minä vihdoin uskalsin toivoa itselleni onnea ja iloa. Se ei aina auta. Minua on siunattu, koska ei se universumi kaikille anna sitä, mitä he pyytävät. 

Enkä minä voi päättää, mikä tekee toiset onnelliseksi tai antaa sitä heille. Voin omahyväisesti kuvitella niin, mutta tiedän omasta onnellisuudestanikin vain vähän. Mutta on inhottavaa, että tässä on niin hyvä olla, että se samalla on ihan kamalaa. 

Enkä haluaisi olla nuorempi. En haluaisi olla missään muualla. (Paitsi aina vähän, mutta se nyt on mitä on.) Tässä on hyvä, tämä on parasta juuri näin, kiitos että olette olemassa.

* Omista tarinoista ja oman itsensä johtamisesta fiksua asiaa. Haluaisin kirjoittaa tästä enemmänkin, kunpa ehtisin. 

Suhteet Rakkaus Ystävät ja perhe Ajattelin tänään

Herkkua on siinä monenlaista

rice-dish-1740298_1280.jpg

(Tämä voisi olla jonkun joulupuuro.)

Lienee tunnustuksen paikka. Hyvistä aikeistani ja mahtavasta jouluvalmistelukalenterista huolimatta jouluvalmisteluni ovat seuraavalla tolalla:

  1. Joulusiivous etenee siten, että meillä käy vielä kerran ennen joulua ulkopuolinen siivooja ja jatkoa mietitään ensi vuoden puolella. Tänään vauva hengaili keskenään hetken pinnasängyssään hereillä, sain sillä aikaa vihdoin oman huoneeni keskilattian tyhjennettyä ja huoneeni imuroitua. Yritän unohtaa dominopalapelin, joka asunnossamme tällä hetkellä vallitsee: jos tuon saisi pois tuolta niin tuon voisi viedä tuonne ja nuo laittaa tuonne jos noita ei olisi tai ne saisi vietyä varastoon… 
     
  2. Joululahjoista suurin osa on ostamatta. Montaa minun ei tarvitsekaan hankkia, ja ideoitakin on, joita pyörittelen päässäni loputtomiin. Ensi viikolla on varmasti jo virka-aikaankin tunkua kaupassa, toki voisin tehdä yöllisen ekskursion Kannelmäen Prismaan, mutta en taida viitsiä. Lauantaina on Myyrmäessä joulutori, sieltä voisin käydä etsimässä inspiraatiota.
     
  3. Koti on saanut osansa joulukoristeista. Keittiön pöydälläkin lainehtii glitterhelmiä, joista oli tarkoitus tehdä koristeita lyhtyyn laitettavaan minikuuseen. Tämän vuoden joulupallo on sentään jo ostettu. Tai oikeastaan se on kuumailmapallo, jotain josta muistamme ensimmäisen joulun yhdessä poikamme kanssa.
     
  4. Joululaulut soivat lähinnä päässä, ja tietysti kauppakeskuksissa. Perjantaina olisi todennäköisesti ihana joulukonsertti, mutta en tiedä jaksammeko lähteä. Kauneimmat joululaulut saattavat nekin jäädä tänä vuonna väliin, kevyttä väsymystä ja yhä uudelleen alkavaa flunssaa kun on täällä ilmassa. Kuuma mehu on silti edelleen ihan hyvä juoma, etenkin päivän sokeripommin eli vadelmamunkin kaveriksi. 
     
  5. Tarkistin pakastimeen unohtuneen piparkakkutaikinan tilanteen. Parasta ennen meni marraskuussa. Ei siis millään tavalla liian myöhäistä rakentaa siitä piparitaloa. Oma piparkakkutaikina on tekemättä, mutta aatonaattoon on vielä yli viikko aikaa.
     
  6. Voisin nytkin väkäillä pojan ristiäisten kiitoskorttia yhdistettynä joulutervehdykseen. Sen sijaan olen alkanut ahdistua postiluukun kolahduksista ja saapuvista joulukorteista. Onneksi Myyrfoto on tähän asti toimittanut painotuotteet päivässä, pitäisi vaan varata hetki aikaa Gimpin kanssa askartelulle ja viedä kortit tekoon. 

Olemme siis ehtineet jouluvalmistelukalenterin seitsemänteen osaan. Tässä vaiheessa haluan onnitella kaikkia, jotka ovat ehtineet toteuttaa yllämainitut asiat tai eivät ota asiasta ollenkaan niin suurta stressiä kuin minä. 

jouluvalmistelukalenteri.jpg

Lupasin tehdä lanttulaatikon yhteiseen joulupöytään. Saa nähdä millaisen itkun saan siitä aikaiseksi. Unohdin ostaa lantut, viime vuonna oli jäljellä enää vain pieniä, joista meni liikaa hukkaan. Sinänsä lanttulaatikon valmistus ei ole mittava urakka ja äidiltä peritty resepti on saanut jatkokseen valmistuskommentteja: ”Valkoinen suorakaide/soikea vuoka tuli ihan täyteen, olisi kannattanut laittaa kahteen (turposi vielä uunissa).” Jonain vuonna yritin käyttää valmista lanttusosetta, mutta se ei ollut mielestäni tarpeeksi pehmeää.

Tästä pääsemmekin jouluvalmistelujen toiseksi viimeiseen vaiheeseen eli jouluruokaan. Kenties molemmista perheistä löytyvien karjalaisten juurien takia perheidemme joulupöydät ovat kohtuulliset yhteneväiset. Olen siis hyvällä ruokahalulla nauttinut perinteitä myös miehen perheen joulupöydässä. Omituisuuksiakin olen sinne ujuttanut: meillä tarjottiin joulupöydässä ananasta, joten pidän huolen siitä että pakkaan ananasrengaspurkin mukaan matkaan, kun lähdemme joulunviettoon. Sisareni kanssa tiputimme jo aiemmin pois isäni suosikit eli höyrytetyt pakasteherneet ja lämmitetyt, kuivatut luumut. 

Muuten mennään varsin perinteisellä linjalla: kinkku, laatikot, rosolli. Karjalanpiirakoita on ollut ja ollut olematta. Joskus on juotu viiniä ruuan kanssa, mutta ei läheskään aina. Elämässäni ennen miestä, mökkijouluina ruualla nautittu kuohuviini sai juhlijan sammumaan hyvin pian lahjojen avaamisen jälkeen. 

Tänä vuonna ajattelin panostaa kaloihin ja jälkiruokiin. Tämä tarkoittaa siis sitä, että olen ostanut kaksi purkkia silliä, jotka sopivat ruoka-allergioideni kanssa, ajatellut kalatiskiä, pistänyt kirjanmerkkeihin joululimpun ja skagenin reseptin sekä painostanut miestä tekemään jouluisen juustokakun. Reseptit ovat Pirkka-lehdestä, tosin juuri ne kaksi minulle mieluisinta reseptiä eivät olleet uusimmassa lehdessä, vaikka kannessa oli juustokakun kuva ja Vappu Pimiäkin mainosti omia jouluherkkujaan. Onneksi ne löytyivät kohtuullisen helposti netistä.

PI12_lehtikansi.jpg

Suklaa saa pojan vatsan elämöimään, joten joulukarkeissa pitäytynen vanhoissa klassikoissa eli englannin lakuissa ja vihreissä kuulissa, jotka ovat jostain taka-alalta nousseet viime joulujen suosikeiksi, nuo monen inhokkikarkit.

Taisin nähdä jo viime yönä untakin rosollin ”kastikkeesta” eli punajuurivärillä värjätystä kermavaahdosta. Joulu, oi joulu!

En ole koskaan tehnyt jouluruokia kokonaan itse. Ennen miehen tapaamista vietimme monta joulua mökillä, jossa ruoanlaitto on uunin osalta miltei mahdotonta. Ruokia tehtiinkin milloin veljen luona, milloin systeri raahasi niitä kaupungista ja milloin minä lorottelin kermaa ja vuolin voita valmislaatikoiden päälle. Olisi tavallaan hauskaa (jonain muuna jouluna) rakentaa joulupöytä kokonaan itse. En silti usko, että luopuisin perinteisistä vaihtoehdoista. Saattaisin vähän jakaa asioita eri aterioille, ettei kaikilla tarjottaisi koko kattausta vaan joskus olisi tosiaan enemmän kalaa tarjolla ja toisena hetkenä jotain muuta. 

Me emme vietä koko joulua kotona, itse asiassa en vielä tiedä, millaisia osia siitä missäkin vietämme. Jonain vuonna minä haluaisinkin pysyä koko joulunpyhät samassa paikassa, panostaa oikein tosissaan jouluvalmisteluihin ja sitten nauttia siitä, että voisin yöllä veistää vielä pari siivua joulukinkkua. En vain tiedä, mikä paikka se olisi, mihin mahtuisimme kaikkien läheisten kanssa, mihin saisin houkuteltua heidät joiden luokse tänäkin jouluna matkaamme.

christmas-stollen-1768907_1280.jpg

Mitä teidän joulupöydästänne löytyy? Arvuutellaanko teillä monentenako päivänä joululaatikot vihdoin loppuvat vai söisitkö jouluruokaa vaikka ympäri vuoden? Tehdäänkö kinkun lopuista uutena vuotena pizzaa – vai onko kinkku kenties jätetty jo pois valikoimista? 

Hyvinvointi Ruoka ja juoma Liikunta Höpsöä