Laura kirjoitti riemastuttavan tekstin.

Ja nyt huomaan että se on ainoa asia jota haluan, ainoa asia joka tekee täydeksi ja tyydyttää minut. Vasta nyt pystyn myöntämään sen.

Haluan vain kirjoittaa.

Minun oli tarkoitus kirjoittaa tästä jo ennen Lauraa, mutta luettuani tuon vielä vahvemmin.

Molempien lasten syntymä on laukaissut minussa merkitysten etsimisen. Se lienee luonnollista, ja muistan sen tosiaan esikoisenkin ajalta. Sen, että lapsesta huolehtiminen on keskeisintä, mutta että muutakin pitää olla, ja että olen jopa lapsille jotenkin velkaa sen, että yritän tavoittaa olennaisimman elämässäni.

(Terapeutti tosin sanoi, että moisen ajatuksen syntyminen juuri silloin kun on melkein mahdotonta kirjoittaa on myös melko paradoksaalista. Voi olla, mutta tämä olikin nyt enemmän johdantoa kuin ydin.)

Puhuin tästä kesällä miehelleni. Kirjoittamisesta. Laura sanoi: ”Ajatuksiini on kasvanut uusi kerros.” Ymmärrän.

Minä näen sen jotenkin niin, että todellisuuteni reunalla on vielä yksi ulottuvuus. On tämä, missä vaihdan vaippoja ja keitän kahvia, missä kirjoitan lehtijuttuja, missä elän ja olen joka päivä. Sen lisäksi on kuin rengas, vyöhyke, minne astumalla pääsen kirjoittamisen kirkkauteen.

Se ei ole vain kiva paikka. Se on pelottavaa. Se on yksinäistä. Se on hengästyttävää, se on irrallaan olemista, ja se näkyy tässä todellisuudessa juurikin niin, että olen helposti poissa, silloinkin kun minun pitäisi olla läsnä. Se on taso, joka kulkee arjen yläpuolella, mutta ei se mitään juhlaakaan ole.

Silti, yhä selkeämmin tuntuu siltä, että se on minun tapani olla. Merkityksellisyyden ajatuksen selkeys haipuu jo hiljalleen, senkin muistan edellisestä. Niin käy kun lapsi kasvaa ja arki asettuu, kun on enemmän unta ja vähemmän hormoneja, kun minun ei ole enää pakko kirjoittaa asioita ylös muistaakseni edes jotain. Kun pystyn turruttamaan itseni.

Koska siltäkin se tuntuu. Että olen tunnoton. Olen tässä todellisuudessa, piikikäs ja pisteliäs, onnetonkin jopa, toimelias kyllä tarvittaessa, aikaansaavakin, mutta myös koko ajan vähän sivussa. Sitäkin väärällä tavalla.

En halua saada kirjoittamista kuulostamaan sen ihmeellisemmältä kuin se on. Mutta se on myös ihmeellistä, kirkasta, väkevääkin, Lauraa jälleen lainatakseni. Työtähän se on, ja vaatii pakaralihaksia, vaatii aiheiden etsimistä, ja ennen kaikkea on kirjoitettava. Ilman sitä ei synny mitään, ilman sitä ajatukset jäävät ilmaan ja haihtuvat pois.

On hyvin kummallista lukea omia kirjoituksiaan, joita ei muista kirjoittaneensa. Mutta siinäpä se. Tähän päähän ei mahdu enää kaikki, enkä voi sitä sieltä jakaa.

On lohdullista, ettei muidenkaan tie ole aina ihan suoraviivainen, tai että toisetkin kamppailevat samojen asioiden kanssa. Lauraa sen suuremmin henkilökohtaisesti tuntematta olisi helppoa ulkopuolelta huudella, että tietysti, juuri niin, noinhan sen pitääkin mennä!, mutta jätän sen tekemättä ja otan nöyrästi vastaan tämän yllättävän vertaistuen.

Sillä minäkin olen saanut ulkoa yllättävänkin paljon vahvistusta ja kannustavia sanoja, joten on kohdattava myös se, että ainoa, joka estää minua astumasta kohti tuota kirkkautta, olen minä itse.

Seinäkello hakkaa ihan liian lujaa, jokaisen viisarinvärähdyksen kohdalla naks. Me olemme väsyneitä, osastolla on rauhallista, tutkimushuone on pieni, ikkunasta näkyy opiskelija-asuntola (terveiset sinne!). Olen ensimmäistä kertaa elämässäni soittanut tilauslautan, me ajoimme läpi yön, missään vaiheessa ei ollut kunnolla pimeää, paitsi ehkä henkisesti, eikä sitäkään lapsen tilanteen takia.

Pieni keräsi itselleen kuumeen ja niin me sitten lähdimme häntä näyttämään. Täällä me olemme, infektio-osastolla. Mitään hätää ei ole, todennäköisesti ja toivottavasti pääsemme parin tunnin sisällä ajamaan takaisin saaristoon.

Tänne asti sitä piti silti tulla blogia päivittämään (hammasharjoja ei pakattu, läppärit kyllä), ja toteamaan elämän tärkeys ja vähän haurauskin, vaikka pikkuveli on onneksi koko ajan ollut oma ponteva, reipas itsensä. Itkuisempi tosin, mutta myös hymyilevä ja silmät auki oleva vesseli, jollaiseksi hän on viimeisten viikkojen aikana muuttunut. Pienet vauvat ovat ihania, mutta myös vaikeita, niin pieniä, niin kuplassa. Tästä on jo helpompi sanoa, että onko hän oma itsensä vai ei, kun asiasta on jo jonkinlainen käsitys.

Reilu puoli vuorokautta sittenhän olin itse lähdössä ajamaan mökiltä kaupunkiin, neuvolaan ja labroihin, pientä irtiottoa vain toisen lapsen kanssa. Moottoritie olisi ollut kuuma ja äänikirjat soineet autoradiossa, vaikka kaikkein mieluiten olisinkin matkustanut julkisilla. Se vain tässä kohtaa olisi ollut hieman hankalaa, ja se saa sitä olla, tässä kohtaa, ei ikuisesti.

Hieman hankalaa voisi määritellä koko tätä kesälomaa. Välillä mietinkin, että olevinaan ryhdyin tähän ihan vapaaehtoisesti. Välillä katson itseäni ulkopuolelta, useimmiten kriittisesti (harmi kyllä), ja ihmettelen että tällaistako todella halusin. No en, ei kai sitä kukaan halua niitä asioiden huonoja puolia, mutta niitä tulee kaiken muun lisäksi, kaupantekijäisiksi kai sitten.

On oletus lomasta. On oletus sen sisällöstä ja tavasta viettää sitä. On ihminen, joka tappelee kaikkea vastaan. Esimerkiksi sitä, että menemme nukkumaan vasta puolen yön jälkeen ja heräämme yhdeksältä (tai myöhemmin), vaikka herraisä, sehän tarkoittaa melkein kunnon yöunia ja vauvaa, joka usein jää vielä nukkumaan, kun nousen aamupalalle. Mutta ei. Kun pitäisi olla pedissä yhdeltätoista ja herätä seitsemältä, etteivät menisi kuulaat kesäaamut hukkaan. Saimmepa sellaisen sitten viime yönä, kun tuli oltua hereillä kertarykäyksellä kuuteen asti. Eikä siis sitäkään vaikka laiturilla (hyttysten syötävänä) järvenselkää ihaillen ja valkoviiniä sivistyneesti korkeajalkaisesta lasista nauttien. Vaan pienen tuhinaa ja röhinää ja Keisari Aarnion metkuja äänikirjana kuunnellen, uni ja itku silmissä painaen.

Mustikkapiirakka on juuri riittävä someanekdootti. Keräsin mustikat, leivoin piirakan perinteisellä reseptillä, tai siis gluteenittomaksi muuntaen, paistoin sen, söimme sen. En ottanut yhtään kuvaa. Tapahtuiko sitä edes?

Kauniisti kuvitettuna, reseptin kera jaettuna mustikkapiirakkahetki loisi sopivaa illuusiota ihanasta mökkilomasta. On sellaistakin. Se vain meinaa hautautua kaiken sen alle, kun on nukuttanut yliväsynyttä lasta yli tunnin, sitä jonka kuvitteli kuukahtavan ensimmäisen äänikirjan aikana (olen ulkoistanut iltasadut, hurraa Tiina Nopola ja Siiri-kirjat!), kun on itselläkin nälkä ja kuulee ulkoa, miten toinen taapertaa rauhoittamassa toista, lohduttomasti itkevää lasta rintarepussa. Siinä vaiheessa on paukut vähissä ja kenen tahansa kesäkuva saa aikaan kipeitä kateuden tunteita ja hirvittävää tarvetta uhriutumiseen. Vaikka kuinka haluaisin välttää sitä, ja haluaisin todella, en aina onnistu siinä.

Sitten me makaamme yhdessä sairaalahuoneen lattialla kovalla muovitetulla patjalla, syömme kanttiinista ostettua ylihintaista aamiaista ja minä uskallan vihdoinkin puhua. Enkä tiedä, onko muutos enemmän meissä vai vain minussa, mutta ilma on kevyempää. Kahvihuoneessa katson kattojen ylitse ja mietin heitä, jotka viipyvät tällaisilla osastoilla päiviä, kenties viikkoja. Meissä riittää vielä energiaa vitsailemiseen ja uskoa siihen, että ihan pian me olemme taas matkalla asuntovaunulle, että kaikki menee vielä oikeastaan ihan hyvin.

Kun voisihan se arki olla tällaistakin.

Ja sallittakoon se pieni haikeus (tai isokin katkeruus), kun venesatamassa köydet soivat ja saavat kaipaamaan merelle. Sehän on hyvä, että on sellaisia asioita, tärkeitä, joita haluaisi tehdä, joita kaipaa, eikä kai kannattaisi olla vihainen siitä, ettei niiden aika ole juuri nyt. Se tulee vielä, ainakin toivottavasti, niitäkin viikkoja, jolloin jalkojen alla on sileä tiikkikansi. Jos tänä vuonna ainoa meriretki olisikin moottoriveneellä tehty pikkupyrähdys, niin parempihan sekin on kuin ei ollenkaan.

Niin että nyt kaipaan kyhjöttämään siihen pieneen pihaan, pieniin ympyröihin, jos vain saan ottaa mukaani kuumeettoman pikkukaverin ja hoivata hänet terveeksi. Isoveljeäänkin on hirvittävä ikävä, vaikka erossaoloa on vasta vajaa vuorokausi.

Turha kai silti toivoa, että jaksaisin suhtautua kaikkeen sillä lempeydellä, jota voisin nyt erehtyä kuvittelemaan. Saan istua tässä lähes yksin, vauva nukkuu vieressä, mies tuo kohta ruokaa, on hiljaista, paitsi että kuuluu elämän ääniä, tuolta jostain, mutta minä saan olla tässä pysähdyksissä, olla vain ajatusteni kanssa ja silti jäsentää niitä. Ne eivät ole vain samoja kehiä kiertäviä listauksia, jotka pysähtyvät toisten ihmisten tahtotiloihin tai tekemisiin, tämä on minun, minua.

Jaksan olla ideaalini kaltainen ehkä noin vartin, kunnes vauva itkee ja kakkaa isoveljen tehdessä samaan aikaan ehdottomasti kiellettyjä jäyniä. Tiedän sen. Siinä kai tätä tilanteen ristiriitaa. Ihanaa kamaluutta.

Koska tuo pieni tuhisija on jotain, jota en antaisi pois, joka jo nyt on niin iso osa tätä perhettä, etten osaa kuvitella meitä ilman. Ja lohdutan itseäni, että liian pian alkaa arki ja sen tuomat rytmit ja rutiinit, ne osin helpottavat, osin ei. Silloinkin voi tulla yöllisiä sairaalareissuja, mutta olisihan se ihanaa osata tarttua hetkeen muutenkin kuin ikävien asioiden yllättäessä.

Sitä minun pitää vielä harjoitella. Mutta minä opin, siitä olen varma.

Jälkisanat.

Tämän kirjoittamisesta on kulunut nyt kaksi viikkoa. Kun pari päivää tapahtunutta myöhemmin otin tekstin editoinnin alle, toi some suruviestin: Maria oli kuollut. Vielä tuolloin sairaalahuoneessa, josta me pääsimme pian ajamaan takaisin saaristoon, mietin Mariaa ja sitä, että olisin halunnut tavata hänet, mutta miten en ikinä sittenkään lähtenyt junalla varta vasten Turkuun, jo silloin ennen, siis ennen diagnoosia, ennen syöpää. Televisioaiheista blogia pitänyt Maria kun vaikutti sillä tavalla sopivasti introvertiltä minun makuuni. Vaihdoimme aikojen saatossa muutamia viestejä, ja tietysti minuun kolahti se, että Marian esikoinen on syntynyt vain pari kuukautta ennen omaamme. Meillä on nyt jo toinen lapsi ja toisenlainen arki, mutta Mariaa ei enää ole.

Laura kirjoitti kauniisti Mariasta ja surusta, ja vaikka tietyillä tavoin sidoin jo asian itseeni, ymmärrän tuonkin näkökulman. Olen lukenut samoja kirjoja ja tuntenut samoin, ollut ihmisten suurten surujen äärellä, ihmetellen ja avoimena, ja hetkittäin sipaissut omiani.

Ja kun toissa yönä heräsin itkien painajaisista, ajattelin etten enää kestäisi yhtään sellaista surua lähelleni, en omaa enkä toisten, en sitä luopumista, en juuri sitä, että vielä äsken oli ja nyt ei, koska siihen on edelleen vaikea tottua. On täysin mielipuolista, että isäni kuolemasta on kulunut kymmenen vuotta, koska vaikka hahmotan jotenkin kaiken sen jälkeen tulleen, on vaikea käsittää, että sen on kokenut ilman, että isäni ei ole ollut enää osallisena. Mutta tiedän, että mikäli on minun onneni elää, minun täytyy antaa toisten mennä.

Jos dramatisoisin asiaa, löytäisin vielä enemmän yhtymäkohtia tuon aamuöisen ajomatkan ja Marian poismenon väliltä, mutta niitä ei ole, eikä tarvitsekaan olla. Ilman tätäkin samanaikaisuuden sattumusta Marian kuolema olisi satuttanut minua, sillä vaikka emme koskaan tavanneet, on yksi ääni minun elämässäni vaiennut.

Nyt on jälleen maanantai. Tänään on alkanut arki. Lohduttava, tavallinen. Turvallinen.

Jossain on kirkkaus. Minä olen sen äärellä. Ja toivon, että minulla on vihdoinkin rohkeutta astua sitä kohti.