Oven sulkeuduttua heidän jälkeensä mietin mitä tekisin. Mitä tärkeää tekisin. Huoli on sinänsä aiheellinen, aika vierähtää helposti satunnaisia selaillessa, ja juuri nyt aika tuntuu olevan tässä perheessä kovaa valuuttaa. Tai se kuuluisa oma aika, jota on yllättäen aika vähän.

Pesukone pyörii jo, joten jonkinlaisia tarpeellisuuksia on täytetty. Mitäpä sitten muuta?

Imettäessä ehdin lukea ja katsoa juttuja paljon. Vieläkään aivoni eivät pysty suodattamaan kaikkea. Katsoin sovelluksesta, että toukokuussa en saanut yhtään kirjaa loppuun asti, aloitetussa onkin varmasti vähintään tusina, ja sitten muutama sellainen, joita säästelen, koska haluankin lukea ne ymmärryksellä. Raskauden loppupuolella aivoni olivat täysin muussia, vieläkin välillä, joten on ilahduttavaa löytää sellaisia hyvänmielen, hyvinkirjoitettuja juttuja (kuten Helmi Kekkosen Olipa kerran äiti tai Celeste Ngn Tulenarkoja asioita), joiden lukeminen ei tunnu tuhlaukselta. Se nimittäin asettaa hieman rajoitteita, kun ei pysty keskittymään kunnolla sinänsä mielenkiintoisiin asioihin, muttei myöskään niihin mielenkiinnottomiin, ilman että menee hermot, suuntaan tai toiseen.

Eilenkin jäin kotiin yksin (siis kaksin vauvan kanssa) ja hiljaa jo hurrasin, mutta tänään pitkiä päiväunia vetelevä vauva ei eilen halunnut nukkua juuri lainkaan, ja ehdin siis hätinä pilkkoa itselleni salaatin puolitoista tuntia lounasajan jälkeen, ja jälleen kerran syödä siitä loput vain toisella kädellä balsamicoa pienen bodylle tiputtaen.

Asiathan voisivat tietysti olla toisin. Meillä oli toiveena kesävauva ja sellaisen saimme. Voisin olla nyt raskaana. Siis iso, hikinen, hidas ja väsynyt. Voisin olla olematta raskaana ja toivoa sitä hartaasti. Voisin olla saattohoidossa. Vertaus on jossain määrin vulgaari, mutta jopa synnytyslaitoksella mietin Marian tilannetta, lähes samanikäisiä esikoispoikiamme ja sitä, että hänkin ehkä olisi toivonut voivansa saada toisen lapsen, tai ainakin olla terveenä ja seurata lapsensa kasvua. (Niin että ole nyt vaan onnellinen omasta tilanteestasi, perkele.)

Minussa on samaan aikaan kiukkua ja kepeyttä. Ne vuorottelevat täysin satunnaisesti, eivätkä oikeastaan riipu olosuhteistakaan. Toki kiukku kumpuaa helposti väsymyksestä, illat ja epäonnistuneet päiväunet taitavat olla tällä hetkellä pahimpia. Mutta on myös henkistä helppoutta, joka ei oikein pääse jäsentymään.

Jossain määrin olen hyväksynyt sen, että tämä kesä menee nyt näin. Vauvan ehdoilla. Se ei estä tekemästä mitään, mutta asettaa reunaehtoja olemiselle. Ihan kaikkea sellaista ei kannata, mitä ehkä aiemmin. Myös vanhempi lapsi tuntuu kaipaavan enemmän pysyvyyttä, eivät ole lähdöt ja siirtymät helppoja hänellekään. Kaikki on myös entisestään hidastunut, lähdöissä kuluu helposti tunteja, ja pitäisi jaksaa ymmärtää sitä, että juuri silloin kun kaikki muu on valmista, täytyykin vielä vaihtaa vaipat, syödä tai imettää. Ja aina en oikein jaksa. Siis ymmärtää. Itsekään.

Jonkinlaisia odotuksia loman suhteen pitäisi kai silti olla. Pitäisikö? Jääkö kaikki kokematta, jos ei tahdokaan panostaa oikein mihinkään, tai olisi tyytyväinen vähään? Kun en nyt kuitenkaan näidenkään viikkojen aikana taida kirjoittaa romaania tai organisoida isoja remontteja pienemmistä puhumattakaan?

Muihin vertaaminen hyvässä tai pahassa ei kannata. Tuskinpa somessa raportoidaan aamun kiukkuhetkiä tai keskiyön itkuja väsymyksen vyöryessä päälle. Ehkei sellaisia toisilla olekaan. Minulla on. Meillä on. Sen suhteen idylliä on turha odottaa tai kaivata.

Mietin tänään kotiin tullessa, että mistä asioista koostuisi oma ideaalini sosiaalisen median kuvavirrassa. Ei siksi, että voisin sen kautta näyttää toisille, vaan siksi, että voisin sen kautta näyttää itselleni. Näitä asioita kaipaan. Näitä haluan. Tässä tahdon olla, tätä tehdä. Ehkä sitten vain niitä hyviä hetkiä, kauniita tuokioita, joiden varassa jaksaa sen uhmaansa itkevän kaksivuotiaan (ja oman keskenkasvuisuutensa kohtaamisen niissä kohdin).

Tänään tämä oli tärkeää. Kirjoittaminen, ajatusten jakaminen. Olen kaivannut ja kaipaan sitä enemmän kuin kehtaan tunnustaa. Huomaan sen välillä tuolla kulkiessani. Miten mieli asettuu tietyllä tavalla. Tarkkailemaan, tekemään huomioita. Se ei aina ole helpoin läheisille, koska ajaudun helposti henkisesti kauas, enkä ole ihan läsnä siinä, minkä moni kokee täksi todellisuudeksi. Mutta se on osa minua, ja lohduttavakin tunne, tätäkin on, kaiken tämän alla ja keskellä, kun on kolmatta kertaa kakkapyykkiä päivän aikana pesevä kone ja kaikki muut kamalat lapsiperheen arjen kliseet, silti kaikessa olen myös minä, eikä se ole joutunut kokonaan hukkaan.

Pitää sitä silti vähän etsiä. Muistuttaa itseään. Asettaa omiakin toivetaan etusijalle, tai ainakin uskaltaa sanoa, että tätä minä tahtoisin, ja sitten katsoa mihin se näissä annetuissa raameissa asettuu, mikä on mahdollista ja minkä ehkä pitää odottaa.

Ehkä se, ettei aina voi juuri nyt eikä heti, että on pakko pysähtyä, että on pakko kokea fomoa, että on toisinaan päiviä tsehovilaisen haikeuden vallassa (olipa muuten ärsyttävä tunne!) kirkastaa ajatusta siitä, että on tärkeintä vain aloittaa jostain. Ei asettaa itselleen turhia kynnyksiä, eikä tehdä liian suuria ja suurellisia suunnitelmia. Tai toki niitäkin, ja joissain kohti ihan syystä, mutta välillä vain aloittaa. Katsoa mihin asti ehtii viidessä minuutissa tai vartissa. Kaikenlaista jää koko ajan kesken eikä koskaan, koskaan kaikki tule kuitenkaan valmiiksi. Ei elämäkään, ei edes kuoleman hetkellä.

Istuin alas. Katsoin kaisloja. Fiilistelin. Kuulostelin. Kuis olis? Universumi oli hiljaa. Jatkoin matkaa.

Monta päivää odotin. Että tulisi tunne. Tilaisuudet lipsahtelivat ohi ja annoin niiden lipsua, koska ei ollut tunnetta.

Kyllästyin odottamaan ja tartuin toimeen. Soitin ja sanoin liikaa. Sain tietoja, mutta en tarpeeksi. Seuraava konkreettinen askel on mahdollista ottaa vasta ensi viikolla. Siihen asti, noh, odotan jälleen.

Samaan aikaan tiedän, että kysymykseni ovat saattaneet pistää pyöriä pyörimään ja muualla tehdään ehkä pohdintoja, päätöksiäkin, joista olen tässä välissä autuaan tietämätön.

Minäkin mietin. Että miten paljon haluan. Että missä on se intuitio, se varmuus, jonka varassa voisin pitää palopuheita asian puolesta. Ja että jos se jää puuttumaan, onko sitten parempi vain luovuttaa, vaikka olen pyöritellyt tätä mielessäni jo vuosikausia?

Järjellä kun on harvoin näissä asioissa liiemmälti tekemistä. On silläkin, tietysti. Tunteella silti enemmän. Vähän harmittelen ohimenneitä tilaisuuksia, joitakin kyllä, vaikka tiedostan että elämä olisi kulkenut monin tavoin toisin, jos olisin (tai olisimme) päättäneet toisin. Ja että jo päätöksen hetkellä tiedostin ne samat hyvät ja huonot puolet kuin nytkin, ja valitsin niin kuin valitsin. Vähän silti jälkiviisastelen. Aika vähän silti, onneksi.

Tämän asian kohdalla kuulostelen yhä. Voihan olla, että tilaisuuden tullessa tietyt asiat loksahtaisivat paikoilleen toisin. Voi olla, että haaveiluni on silkkaa turhuutta ja suuruudenhulluutta.

Samaan aikaan mietin sitä, että jos ei voi saada juuri sitä mitä haluaisi – tai kuvittelee haluavansa, tätä voi harjoitella vaikka haaveilemalla lottovoitosta ja sen jälkeen tehtävistä hankinnoista, ja voi kyllä, olen kirjoittanut tästä ennenkin – niin mitä sitten kannattaisi haluta, mihin voisin tyytyä? Silloin kai pitää pureutua siihen, mitkä ne arvot ja ajatukset sen haaveen takana ovat, ja miettiä mitkä niistä voisivat toteutua niillä resursseilla, jotka on nyt käytettävissä. Ja myös punnita sitä, että on kenties sellaisia asioita, jotka eivät toteutuisi millään, vaikka ulkoiset olosuhteet olisivat mitkä. Toki esimerkiksi vierasvara voi olla monenlaista, ja sillä saattaa olla vaikutusta vieraiden viihtymiseen. Mutta jos toiset kestitsevät kaikkia pienissä yksiöissä, miksi minä tarvitsisin siihen kartanon? Kun ehkä kannattaisi aloittaa siitä, että ketä haluaisi kestitä ja kutsua heidät kylään.

Olen peilannut asiaa myös viimeaikaista ostosvimmailuani vasten. Imettäessä on vähän liian helppo selata puhelimella nettikauppoja, uusien ja käytettyjen tavaroiden, ja tehdä hankintoja. Suurin osa on kuitenkin erittäin tarpeellisia, ja olenhan ollut melkein koko kevään ostamatta mitään. En esimerkiksi hankkinut etukäteen yhtään lisää imetysvaatteita, mutta nyt kun olen päässyt siihen vaiheeseen ja pistänyt äitiysvaatteet pihalle, havahduin huomaamaan, että ei tällä vaatevarastolla ehkä niin pitkälle päästäkään. Ja sellainen ostaminen tekee minut onnelliseksi. Kun löydän sopivaa, kivaa ja vielä kenties edullisesti. Mutta käytän myös suurta harkintaa ja mieluummin maksan postikulut kuin tilaan jotain turhaa päästäkseni ilmaisten toimituskulujen puolelle. Hutejakin tulee silti, ja ne välillä harmittavat, mutta myös kuuluvat asiaan, etenkin kierrätettävien asioiden puolella. Tosin vähemmän nekin nyppivät kuin uutena tehdyt virheostokset.

Pienissä asioissa kaikki onkin kevyempää. Ei sillä, että kyse olisi erityisen suurista asioista muutenkaan. Tai no on, ainakin rahallisesti mitattuna vähän isommista. Ja jonkinlaisista sitoumuksista. Sellaisista, joita olemme varovaisia tekemään. Mutta ei se, ettei halua kiinnittyä mihinkään, lopulta sekään tee meistä vapaita, kenties vain vastuuttomia ajelehtijoita.

Odotan tunnetta. Varmuutta. Ja pelkään sitä, että asioihin puuttuminen vie niitä sellaiseen suuntaan, että mahdollisuudet lipuvat ulottumattomiini. Mutta niin olisi voinut käydä joka tapauksessa. Ja tässä kohtaa minä mieluummin pohdin ja punnitsen, ja teen lopulta päätöksiä sopeutuen niihin, koska jotain oli jo joka tapauksessa tapahtunut. Asiat harvoin pysyvät muuttumattomina ja vain odottavat meitä, ja nyt toivon olevani askeleen edellä.

Se on vielä määrittelemättä, onko askel otettu oikeaan suuntaan vai viekö se minua vain harhaan.