Tämä kesä
On aamu. Ei kovin aikainen, mutta kaikki muut nukkuvat vielä. Seinällä kello jaksaa pyörittää enää minuuttiviisaria, tunnit on arvottava, ja ne kuluvat niin kuin kesälomalla kuuluu, joskus liian nopeaan ja joskus yllättävän hitaasti.
Puhelimen päivämäärä muistuttaa menneistä. On kulunut seitsemän vuotta, kun aamulla liian aikaisin heräsimme toisella mökillä suruviestiin. Nousimme ylös, kolme sisarusta, ja söimme aamiaista, kun emme muuta osanneet. Seitsemän vuotta tuntuu hurjan pitkältä ajalta, kun kuitenkin tuntuu että isän poisnukkumisesta on vain lyhyt hetki. Sen jälkeen on tapahtunut paljon.
Enkä vieläkään oikein osaa luottaa hyviin asioihin. En siihen, että elämä kantaa, kun se niin pitkään tuntui olevan syöksykierrettä, etenemistä tapahtumasta toiseen, joiden lopullinen päätepiste oli pukeutua mustaan ja kantaa uurnaa tihkusateessa kohti syvyyksiä. Että kaikki se hyväkin, mitä niinä vuosina tapahtui, työt, suhteet, opiskelu, ystävät, oli vain jonkinlaista välisoittoa, duurisävyinen c-osa muuten mollivoittoisessa kappaleessa.
Ja miten vaikea siitä on oppia pois.
Autossa kuuntelemme Pirkko Saision Lokikirjaa, ja minä kadehdin kepeyttä, sekä jossain määrin jopa kahdeksaatoista litraa valkoviiniä. Elämästä nauttimista. Minä suoritan helposti kaiken. Kesälomankin.
Enkä varmaan ikinä saa pyyhittyä pois sitä puolta. Viittäkymmentä prosenttia, jonka olen perinyt tosikkomaisuuteen taipuvaiselta isältäni ja huolestuneisuuteen uppoutuneelta äidiltäni. Aina välillä ahdistun. On hankalaa olla tässä, kun ajatukset liikkuvat helposti vuosissa eteenpäin, vaikka samalla en uskalla luottaa huomiseen. Mutta minulle siinä on jotain pysyvää, ajatuksessa että ensi kesänä tämä ja sitten joskus, kolmen kesän päästä ehkä ehdittäisiin tuohon. Ja miten eri tavalla se nyt näyttäytyy, kun matkassa toivottavasti kasvaa pieni. Silloin se konttaa. Sitten se jo juoksee. Kohta se on jo tuollainen kolmikymppinen korsto.
Mutta vielä ei olla ensi kesässä. Eletään ensin tämä.
