Häiden virallinen järjestäminen muutamassa kuukaudessa asettaa myös toisenlaisia haasteita, nimittäin polttariporukalle. Viime lauantaina ovikello soi kahdeksalta aamulla ja pojat änkesivät sisään paistamaan pekonia sekä varastamaan sulhasen matkaansa. Itse sain valmistautua vähän pidempään, koska ensimmäinen etappini oli juna Helsinkiin klo 10.06. 

Sain vihjeitä pitkin matkaa ja tapasin polttariporukkaa eri asemilla. Suuntasimme Block by Dylaniin mahtavalla brunssille. Kuvassa osoitus siitä, kuinka avokätisesti minun erityisruokavalioni otettiin huomioon, jo pelkästään tuon lautasellisen syöminen olisi saanut napani natisemaan (huom! voin määrä), puhumattakaan kaikesta muusta mitä oli tarjolla. Paikan päällä vierähtikin kevyesti melkein kaksi tuntia.

En itse kunnostautunut ollenkaan kuvien ottamisessa, videopätkiäkään en ole uskaltanut vielä katsoa, olen vain tuupannut ne ammattieditoijan käsiin, kas tässä, tee parhaasi. Siispä kuvasaldoni päivästä on varsin vähäinen.

Tämäkin on harhaotos videon kuvaamista aloittaessani. Tehtävänäni oli siis kuvata, ohjata ja näytellä musiikkivideo teinivuosien suosikkini Take Thatin biisiin Everything changes but you. Jos siis näitte Tuomiokirkon portailla jonkun hortoilemassa ylös ja alas parin kännykän tähtäimessä, olin se minä. Toinen pitkä otto otettiin raitiovaunun takasillalla matkalla kohti katupoikien laulua. En enää nauti ihan niin mielettömästi esiintymisestä, mutta koin silti, että minun oli helpoin heittäytyä.

Seuraavaksi heittäydyttiin tanssin pyörteisiin. Sörnäisissä pääsin kokeilemaan burleskia. Ihan vähän harmitti, että pariharjoituksissa piti pitää katsekontakti vastapuoleen, koska olisin mielelläni vilkuillut vähän enemmänkin miten muilla meni. Itse nautin, onhan tanssi ollut joskus isompikin osa elämääni, joten kropan liikuttelu on sillä tavalla luontevaa. Ryhmästämme vain yksi oli kokeillut lajia aikaisemmin, mikä oli sekin hauskaa. 

Lopuksi läksimme vähän pääkaupunkiseudun ulkopuolelle saunomaan. Ilta vierähtikin leppoisasti kävellessä, geokätköilemässä, syödessä, lätkää katsellessa ja hikistellessä (eikö kuulosta oikein prinsessapolttareilta!). Toiveideni mukaan pääsin ajoissa kotiin yöksi, joten kaunis ilta-aurinko väritti matkaa takaisin kaupunkiin. Mies olikin reissuillansa sitten vähän pidempään, mikä on ihan toinen tarina.

Olen erittäin onnellinen, että erityisesti kaasoni eli isosiskoni mitä ilmeisimmin jaksoi panostaa polttareihini, joiden järjestäminen vaati tosiaan melko pikaista suunnittelua. Turha silti väittää, etteikö olisi ollut jotain odotuksia, mutta varsin hyvin ne toteutuivat. Koska vierasmäärämmekin on pieni, ei polttareiden porukka lähennellytkään kolmekymmentä henkeä, mutta nykyään suhtaudun jo yllättävän luontevasti siihen, miten nuo eri puolille elämääni tupsahtaneet ihmiset kohtaavat toisiaan. Pidän myös tällaista tapaamista positiivisena häiden suhteen, meillä on kun on aika paljon satelliittiystäviä, joita nähdään erikseen ja eri tilaisuuksissa, eikä ympärillemme useinkaan kerry isoa porukkaa, olemme ennemmin itse sellaisen laitamilla.

Häihinkin on enää pari hassua päivää, mikä saa puhelimet pirisemään. Vielä on viime hetken hankintoja, vielä kirjoittelen juhlapaikalle viestejä, joissa sanotaan että ”kaitaliinat saattavat tulla tai olla tulematta, samoin pöytäkoristeet”. Kaikenlaisessa olisi helppoa lähteä keulimaan (valokuvia varten puutarhaportti laiturille, kylläkyllä, ehdottomasti), ja vielä on muutama kohtuullisen tärkeäkin yksityiskohta hoitamatta, mutta onhan tässä vielä aikaa.

Silti, mitä lähemmäksi päästään, sitä enemmän ymmärrän morsianten halun tehdä päivästä täydellinen ja pettymyksen, jos (kun) niin ei ole. Sitä asettaa hirvittävästi paineita itselleen, vaikka todennäköisesti kaikki tulee menemään paremmin kuin hyvin ja meille rakkaat ihmiset ovat kanssamme juhlimassa. Että jos vain saadaan vihkiminen suoritettua onnistuneesti, on päivän tavoite oikeastaan saavutettu.