Sektiosta toipuminen

Tämä on jatkoa edelliseen postaukseen, jossa kerroin kokemukseni sektiosta. Tässä keskityn sektiosta toipumiseen, asiaan vihkiytymättömille kenties tylsistyttävän seikkaperäisesti. Toivon tästä kuitenkin olevan apua heille, jotka ovat vasta kohtaamassa keisarinleikkauksen ihmeen.

Noin kello neljä iltapäivällä pääsimme perhehuoneeseen. Minut vietiin tietenkin sairaalasängyllä heräämöstä osastolle. Se oli kummallinen mutta tavallaan ihan hauska kokemus, katsella maailmaa uudesta näkökulmasta. Voi olla, että lääkitykselläkin oli jotain osuutta asiaan, vaikken edelleenkään mielestäni ollut kovinkaan pahoissa pöllyissä. Päästyämme omaan huoneeseemme sain lisää juotavaa, mehukeittoa ja sekamehua sekä jugurtin ja lupauksen, että jos ne pysyisivät sisällä niin myös myöhemmin iltapalaa.

Laitoimme viestejä maailmalle ja kutsuimme ensimmäiset vieraat paikalle. Minulla oli kaikki hyvin, kun sain makoilla paikoillani sängyssä. Vain liikkuminen sattui ja virtsakatetri piti huolen siitä, ettei tarvinnut juuri liikuskella. Kaikki hoitotoimenpiteet näytettiin tuoreelle isälle ja minusta oli suloista seurata heidän yhteisen taipaleensa alkua. 

Miehen vanhemmat ja veli perheineen tulivat siis kylään kaksi tuntia osastolle pääsemisen jälkeen. Vauva kiersi sylistä syliin ja oli hyvä tunnelma. Vieraiden lähdettyä sain iltapalaa, osastolla oli aina tarjolla leipää ja mahdollisuus keittää teetä tai kahvia. Iltapalalla oli lisäksi vaihtuvia lisukkeita. Samaan syssyyn taidettiin korkata ensimmäinen monista laku-/salmiakkipusseista, joita olin tosiaan raahannut sairaalaan neljän pussin voimin. Sain vielä vähän tuliaisiksi lisää ja lakun syöminen onkin ihan hyvästä, nostaa verenpainetta, sisältää suolaa ja hellii vatsaa, joka helposti leikkauksen jälkeen menee juntturaan.

Iltamyöhällä, yhdeksän jälkeen muistaakseni, nousin ensimmäisen kerran sängystä ja kävelin parin metrin matkan ikkunalle ja takaisin. Sain kehuja jaksamisestani, mutta oli se raskasta! Olin kuitenkin saanut neuvoja, että liikkuminen kannattaisi aloittaa mahdollisimman pian. Kivutonta se ei ollut, mutta kipu oli enemmän sellaista jatkuvaa ja siten helpompi kestää, ei mitään aaltoja tai piikkejä. Yritin siis sängyssäkin vaihdella asentoa, mutta jouduin kyllä pyytämään apua saadakseni juttuja sivupöydältä ja juominen hoitui pillin avulla. Myöhemmin hoksasin, että vesipullo olisi voinut olla hyvä. Osastolla oli kuuma, vaikka elettiin syyskuun alkua, olin hikinen ja meillä oli ikkuna auki kaksi ensimmäistä yötä. Lisäksi yritin litkiä vettä mahdollisimman paljon, että aineenvaihdunta pysyisi käynnissä ja maidonnousu helpottuisi. Ja mikäs siinä oli litkiessä, kun pissa valui pussiin, jonka joku aina säännöllisesti tyhjensi. 

Seuraavana aamuna söin aamupalaa istualteni sängyn reunalla, tosin selkä köyryssä ja nopeasti lepoasentoon palaten, mutta kuitenkin. Mies kävi siis hakemassa ruuat meidän huoneeseemme, kovin pitkälle en olisi jaksanutkaan. Puolenpäivän maissa otettiin katetri pois, mikä velvoitti käymään itse vessassa. Yllätyksenä tuli jokakertainen alapesu ja siteen vaihto vessareissun yhteydessä. Sairaalassa oli kahta eri mallia siteitä, mutta molemmat aika paksuja. Itselläni jälkivuoto oli sen verran mietoa, että käytin kevyempiä versioita. Olin ottanut myös itse mukaan siteitä, mutta siivellisiä. Suosittelen pitkiä, siivettömiä ohutsiteitä, niiden vaihtaminen on niin paljon nopeampaa, kun itse ainakin parin tunnin välein runttasin edellisen roskiin. Kotona käytinkin sitten jo normaalikokoisia, siivettömiä siteitä.

Halusin suihkuun ja pyysin sitä varten vahvempaa kipulääkettä. Selkä oli kipeämpi kuin haavan alue, vaikka molemmat vaikeuttivat suorassa seisomista. Sain nopea- ja lyhytvaikutteista opiaattia täsmänä suihkukäyntiä varten. Muutenhan särkylääkkeenä oli kolme kertaa päivässä 600 mg ibuprofeiinia ja 1 g parasetamolia, joita kannattaa varata kotiinkin, sairaalasta ei niitä saa mukaan. Suihku oli ihana! Toki sen jälkeen oli kiva kellahtaa sänkyyn, johon vaihdettiin sillä aikaa puhtaat lakanat. Haavaa piti suihkutella kerran tai kaksi päivässä. Vesi saa olla tosi lämmintä, melkein niin kuumaa kuin nahka kestää, koska suihkuttelun tarkoituksena on paitsi puhdistaa, myös edesauttaa verenkiertoa haava-alueella ja sitä kautta nopeuttaa paranemista. Eli mieluummin kuumaa kuin haaleaa – ja tämäkin selvisi ihan sivulauseessa. 

Illalla tuli jälleen vieraita, ja mies piipahti saunomassa varpajaisten merkeissä. Taisimme vähän joustaa vierailuaikasäännöissä, sillä siskoni oli seuranani miehen ollessa poissa. Hänen kanssaan laitoimme vauvan kärryyn ja hain itse iltapalaa. Tarjottimen kantamisesta ei tullut oikein mitään koko sairaalassaoloaikana, mutta onneksi siellä oli lainattavissa metallikärryjä, joilla itse asiassa mieskin kuskasi tuplatarjottimia huoneeseemme. Mutta siis jo päivä leikkauksen jälkeen jaksoin kävellä kahvihuoneeseen ja olla sen aikaa pystyssä, että sain tehtyä pari leipää. Toki kaikki tekeminen edelleen uuvutti ihan hirveästi, mutta sisulla sitä mentiin.

Kolmantena päivänä ei käynyt vieraita, mutta mies haki läheisistä ravintoloista itselleen thaikkuruokaa ja minulle sushia. Nam! Olin ollut kiltisti syömättä sitä koko odotusajan, ja olipa herkullista. Isohko annos upposi sairaala-aterioiden välissä. Omaa evästä voi ja kannattaakin varata osastolle. Ainakaan Naistenklinikalla ei ollut mitenkään laaja tarjonta, esimerkiksi jugurttia ei ollut, joten sitäkin ostettiin itse. Yövalvomiset (unitunnit olivat tuossa vaiheessa varmaan jotain neljästä kuuteen kahden yön ja päivän jälkeen) väsyttävät ja nälättävät, ja itse uskon että hyvin syöminen auttaa myös maidonnousuun. Sairaalaruoka oli ihan hyvää (ja allergiavapaata), parasta siinä oli se, että sitä tuli säännöllisesti, joten tuli syötyä, vaikkei nälkä olisi ehtinyt tulla tai sitä ei olisi havainnut. Annoskoot olivat kohtuullisia, ja päivän ravintosisältö rajallinen, joten siksikin kannattaa tankata omaa evästä.

(Tietysti MasterChef. Vauva sai peitolleen soijakastiketta.)

Olimme pääsemässä seuraavana päivänä kotiin, kunnes illalla vauvan sokeriarvot olivat niin alhaiset, että oli selvää ettemme ehtisi päästä seuraavana päivänä pois. Labrahoitajat kävivät yölläkin mittaamassa sokereita, joten vähäinenkin uni oli hyvin rikkonaista. Vauvan kanssa samassa sängyssä oli hankala nukkua, uskallus uupui. Onneksi hormonit auttoivat! Ja ruoka. Ja mies. Joka tosin nukkui välillä vähän pidempiä pätkiä minun haahuillessani hereillä. Tässä vaiheessa aloimme siis antaa lisämaitoa ja minä aloin koneellisesti pumppaamaan rintojani.

(Näissä vanhoissa dymonauhoissa on nostalgiaa. Toivon, etteivät ne kokonaan häviä remontin myötä.)

Tähän väliin sanon, että pumppaaminen kannattaa, rintoja voi ärsyttää jo ennen suunniteltua sektiota, mikäli sieltä saisi herutettua pari maitotippaa (kaikki eivät saa). Pumppaaminen edistää maidonnousua, vaikka se ei välttämättä silti tapahtu ennen kuin myöhemmin, itselläni taisi näin käydä neljännen päivän iltana. Vauva kannattaa pitää rinnalla ja iholla käytännössä koko ajan (saattaa olla kyllä haastavaa), jotta maidonnousu nopeutuisi. Lisämaitoa, toiveestani alkuun luovutettua äidinmaitoa,  annettiin meillä ensin ruiskulla, mutta se oli varsin hidasta ja sitten kokeilimme pulloa. Vauva söi sekä pullosta että rinnasta, ja syö edelleen. Yleensä siis annoin rintaa ennen pulloruokintaa, jotta imemisrefleksi ei täysin katoaisi. Rintapumppua voi lainata sairaalasta. Ei kannata pelästyä, jos pumpun kanssa ei heru hirveästi maitoa. Meillä poika ottaa tälläkin hetkellä hyvin painoa rintaruokinnalla, mutta en silti saa pumpattua suuriakaan määriä. Ne parit hassut millilitratkin ovat tärkeitä. 

Tässä vaiheessa jouduimme syöttämään vauvaa kolmen tunnin välein, joka on todella raskasta. Vauva saattaa syödä tunnin tai puolitoista, sitten yrität pitää huolta itsestäsi, joten ei siinä kauheasti ehdi silmiä ummistaa, kun kolme tuntia on kulunut ja on aika herätellä nukkuvaa vauvaa taas syömään. Väittäisin, että tuo oli raskaampaa kuin mikään sektiohaavaan liittyvä asia. Tietysti haava oli välillä kipeä ja vaikeutti liikkumista, mutta kun oli toinen apuna, oli ruuansaanti ja muu turvattu.

Joko jo kolmantena tai neljäntenä päivänä kävin itse hakemassa aamu- ja iltapaloja itselleni ja miehelle. Keräsin tavarat tarjottimelle ja törkin kärryä pitkin käytävää. Maailma oli kyllä aika pieni, eikä noista parinkymmenen metrin matkoista voi suurta kunniaa ottaa. Oma aktiivisuus liikkumisessa on kuitenkin tärkeää. Ja kyllä sen sitten huomasi, kun oli aika levätä, kuten yhden kerran, kun hain ensin eväät ja vein sitten kärryn pois. Sitten totesin unohtaneeni voiveitsen ja jouduin lähettämään miehen asialle, koska en jaksanut kävellä kolmatta kertaa kahvihuoneeseen.

(Yökukkuja odotti labratätejä ja kuvaili maisemaa.)

Viidentenä päivänä pääsimme vihdoin pois. Pukeutuminen omiin vaatteisiin tuntui oudolta. Olin varannut lähtövaatteeksi mekon. Onneksi oli lämpimiä syyspäiviä ja hormonien ylläpitämä hiki. Äitiysvaatteet ovat muuten oikein hyvät kotiutumisvaatteet, mutta esim. housujen sauma saattaa osua juuri sektiohaavan päälle. Vaihtoehtona minulla olikin löysät trikooverkkarit. Miehen isä tuli hakemaan meidät. Matkalla haimme Prismasta noutopalvelusta ruokaa ja muuta tarpeellista, mutta koska tilaus oli tehty jo aiemmin, joutui mies heti kotiinpäästyämme lähtemään hakemaan tuttipulloa ja korviketta kaupasta.

Kotona oli kiva olla, mutta kolmen tunnin välein syöttäminen oli edelleen tuskallista. Sairaalassa oli myös siinä mielessä helppoa, että kaikki oli saatavilla, hoitajat toivat tarvittaessa varusteita ja lääkkeet kellonajalla varustettuna, oveen koputettiin ja muistutettiin ruuasta, likapyykit vietiin vähintään kerran päivässä pois ja puhtaita vaatteita sai käytävältä. Kotona piti siis asemoitua uudelleen, enkä usko että olisimme millään osanneet varautua kaikkeen.

Suosittelen miettimään rintapumpun ostamista etukäteen. Satuin saaman käsipumpun, mutta onneksi lähistöltä löytyi käytettynä sähköpumppu, jonka mies kävi sitten hakemassa kolmantena päivänä kotiinpääsyn jälkeen. Vaikka hankintoja voikin tehdä kotiinpäästyä, käytettynä ostamisessa ei haluttuja juttuja välttämättä löydy kovin läheltä. Jos taas on valmis ostamaan uutena kaiken, riittää että läheltä löytyy vähän keskimääräistä isompi ruokakauppa, mutta toki senkin valikoiman voi tutkia jo etukäteen valmiiksi, ettei väsyneen mielen (eli miehen) tarvitse seistä tuijottamassa hyllyjä kovin pitkään.

Rupesin kotiinpäästyä pitämään puhelimeen kirjaa syötöistä ja pullolla saaduista määristä, kellonajoista ja vaippojen vaihdon määristä ja tuloksista. Siihen on saatavilla valmiita lomakkeita, mutta koska puhelin oli koko ajan ulottuvilla, katsoin helpommaksi kirjata asiat sinne. Ensin olin monisanaisempi, nyt informaatio on huomattavasti lyhyempää. Esim. P30 tarkoittaa pulloruokintaa, 30 ml. Jos perässä on O20, tarkoittaa, se että pullo sisältää 20 ml omaa, pumpattua maitoa. Kukaan ei ole moisen kirjanpidon perään sen enempää kysellyt, paria vaihtoehtoa on tosin tarjottu neuvolassa, erityisesti lisämaitojen vähentämiseen liittyen. Itse kuitenkin koin, että väsykoomassa unohtaa hyvin nopeasti, että koska se edellinen syöttö alkoikaan ja tiedostosta oli helppo tarkistaa, että ai, klo 23, no sitten seuraava herätys onkin klo 2.00. 

Kolmantena päivänä kotiinpääsystä, eli pojan ollessa viikon ikäinen kävimme ensimmäisellä lyhyellä vaunukävelyllä. Tähtäin oli talon ympäri, kyllä me vähän pidemmän lenkin teimme, mutta sain nyhtää miestä hihasta, ettei tämä kävelisi liian lujaa. Ja mies siis työnsi vaunuja minun keskittyessäni vain omaan kulkuuni. Iltapäivällä tuli neuvolatäti kotikäynnille. Haavasta lähtivät tikit, olisivat voineet lähteä jo päivää aiemmin, koska ommelkohdat olivat hieman ärsyyntyneet. Suurempi huoli oli kuitenkin vauvan keltaisuus ja painon huono nousu, joiden takia pääsimme seuraavana päivänä käymään uudelleen Naistenklinikalla.

(Sillävälin oli tullut syys.)

Loppupäivän otin rennosti ja seuraavana päivänä autoilimme takaisin osastolle. Matkalla oli jopa vähän haikea mieli, huikeat neljä päivää kotiutumisen jälkeen sairaalassaoloajasta tuntui olevan pieni ikuisuus. Parkkipaikkojen puutteen takia jouduin ottamaan vauvan syliin ja kantamaan osastolle. Kaukalo olisi ollut liian painava ja hankala. Olo oli vielä hieman epävarma, joten olin ihan kiitollinen, että mies tuli pian paikalle pitelemään vauvaa. Hoitaja tutki vauvan, keltaisuus oli laskenut ja paino noussut hurjasti edellisestä päivästä. (Ps. Jos epäilee maidon määrää, kannattaa tehdä syöttöpunnituksia, jos mahdollista. Eli ennen imetystä ja sen jälkeen. Sillä tavalla sain itse selville, että maitoa tulee ihan riittävästi, vaikkei sitä tosiaan saa paljonkaan pumpattua edelleenkään. Asia hoitui, kun vauva söi neuvolan tädin ollessa kylässä. Eli punnituksia tehtiin pyynnöstäni jopa kolme sen vierailun aikana.) Näytin samalla reissulla myös haavaa, joka oli kevyesti punertunut tikkien poiston jälkeen, mutta siinäkään ei ollut toistaiseksi syytä huoleen.

Käynnin jälkeen kävimme kuudennessa kerroksessa leivoksella ja kahvilla. Se oli melkein lähellä normaalia ja minulle hyvä testi olla vähän aikaa pystyssä. Mutta vaikka henkisesti olisi halunnut olla kuinka kunnossa tahansa, kävelyvauhti oli auttamatta hyvin hidasta ja uupumus iski aina jälkeenpäin varsin voimakkaana.

Söin särkylääkkeitä kotiinpäästyä sen suuremmin ajattelematta. Pikkuhiljaa aloin lipsua kahdeksan tunnin väleistä. Käytin särkylääkkeitä lopulta enemmän niska- ja hartiaseudun jumeihin ja selkäkipuun kuin haavan takia. Siirryin kipulääkkeistä kylmävoiteisiin ja jätin särkylääkkeet kokonaan pois noin puolitoista viikkoa sektion jälkeen. En tiedä, oliko niillä merkitystä imetyksen onnistumiseen, mutta samaan syssyyn osunut tiheämmin imettämisen ja pumppaamisen kausi nostatti maitoa aiempaa reilummin. Kipulääkkeitä kannattaa kuitenkin käyttää, jos niillä voi vaikuttaa liikkeelle pääsemiseen. 

Yhdeksän päivää sektion jälkeen kävimme hakemassa pieniä vauvanvaatteita. Menimme bussilla ja tulimme takaisin kotiin junalla. Molempiin suuntiin kävelyä tuli noin kilometrin verran. Tämän reissun ja muun hässäkän jälkeen tuntui, että on tullut tehtyä ehkä vähän liikaa. Otinkin pari päivää rennosti. Kahdentenatoista päivänä kävimme läheisessä kauppakeskuksessa hoitamassa pari asiaa ja juomassa kahvit juustokakun kera! Ruokakauppaan meni vain mies ja työnsin ensimmäistä kertaa vaunut yksin kotiin. 

Seuraavana päivänä kävimme Bauhausissa ja Ikeassa. Sen reissun jännitykset liittyivät enemmän vauvan maito- ja vaippasotkuihin kuin omaan oloon. Työnsin kuitenkin mieluummin vaunuja kuin kannoin vauvaa, koska se vaati enemmän keskivartalolta ja haava-alueelta. Reissu oli pitkä ja raskas, en päässyt hiihtämään käytäviä riittävän kovaa vauhtia. Onneksi Ikean henkilökunta näyttää tottuneen viime hetken shoppailijoihin, sillä palvelu oli hyvää vaikka sulkemisaika oli jo mennyt. Sain jopa kassan jälkeen tuikitarpeellisesti kahvia ja pullaa!

(Kehä kolmosen ilta-aurinko.)

En lannistunut kauppareissuista vaan olin seuraavana päivänä aktiivisempi kuin ikinä. Kävin aamupäivällä yksin asioilla, apteekissa ja hakemassa yhden kirpparipaidan. Iltapäivällä oli neuvola, jossa todettiin pojan mainio kasvuvauhti. Sen jälkeen lähdin junalla hakemaan lisää kirpparitavaroita, imetyspaitoja ja siinä sivussa vähän vauvanvaatteita. Reilun kilometrin kävelymatka junalta tuntui hurjan pitkältä, etenkin kun sää oli oudon lämmin ja painostava ja olin tietenkin pukeutunut varsin syksyisesti. Pääsin kuitenkin kotiin ehjänä, mutta sitten tuntuikin, ettei ehkä hetkeen samanlaisia maratonpäiviä. Sain jopa aktiivisuusrannekkeen siltä päivältä täyteen!

Otinkin sitten rennommin ja kävin sormien puutumisoireiden takia fysioterapeutilla lymfahoidossa. Oli luksusta maata hoitopöydällä ja vaipua uneen lempeän kosketuksen alla. Vauva viihdytti miestä tuon ajan epämääräisellä käninällään. Sen jälkeen olen päivittäin käynyt kauppakeskuksessa vaunujen kanssa vaihtelevalla aikataululla ja agendalla. Käveleminen on edelleen tavallista hitaampaa, ja pitää yrittää muistaa hallita jotenkin keskivartaloa. Vaunuissa ei ole kääntyviä etupyöriä, joten niiden käsitteleminen on välillä fyysisesti raskasta, mutta pidän työntävää liikettä vähemmän pahana kuin nostelua, joka siis toki onkin edelleen kielletty. Kotona leikkausta tuskin muistaakaan, väsynyt olen vauvan hoidosta toki muutenkin, mutta välillä saa muistuttaa itsellensä olevansa edelleen toipilas. Taakkojen arviointi on myös hankalaa, esimerkiksi täyteen pakattu uunivuoka painaa helposti vauvaa enemmän ja vaikka välillä tuntuu tyhmältä kutsua miestä apuun, on työnjako näissä asioissa selkeä.

Näin vajaat kolme viikkoa sektiosta olen siis mielestäni hyvällä mallilla toipumisessa. Sektiosta toipumisesta kertovan opinnäytetyön sivulta 40 löytyy kaavio sektion jälkeisistä liikuntamuodoista, joissa mainitaan ensimmäisellä viikolla kävely, jooga ja lantionpohjaharjoitukset. Voin sanoa, että itseltäni olisi tuskin jooga taipunut, ihan yleisen pöppöröisyyden ja univajeenkin takia. (Luin opinnäytetyön ennen sektiota, mutta skippasin suosiolla komplikaatiot. Niistä en halunnut liikaa stressata.) Toiselle viikolle on laitettu uinti ja kuntopyöräily, mutta käsittääkseni uimaan ei saa mennä ennen jälkivuodon päättymistä? (Sitä on vielä, kylläkin ihan tosi vähän enää, on ollut jo pari viikkoa vähäisempää kuin kuukautisvuoto.) Kuntopyöräily olisi voinut onnistua, jos ei olisi ollut muuta tehtävää. Itselleni se ei ehkä selän takia olisi sopinutkaan. On ehkä yllätys, että autolla ajoa tulisi välttää kuusi viikkoa sektion jälkeen.

Imetys on lähtenyt kotona ollessa paremmin käyntiin, lisämaitoa menee vielä, mutta sitä järjestelyä puretaan parhaillaan. Poika kerää hyvin grammoja, vaikka syntymäpaino ohitettiinkin vasta hiljattain. Sektion osuutta maidonnousuun on vaikea määritellä, sama kuvio olisi ollut mahdollinen ihan alatiesynnytyksenkin jälkeen. 

Minulla ei ole muuta synnytyskokemusta johon verrata. Onnekseni ehdin myös sopeutua ajatukseen sektiosta hyvän tovin. Täytyy kyllä myöntää, että mikäli tulisin uudelleen raskaaksi, jännittäisin varmasti synnytystä ihan hurjasti ja olisin ehkä salaa helpottunut, jos joutuisin uudelleen leikkaukseen. En sitä silti itse valitsisi, vaikka minusta aika iso osa eli joka kuudes vauva syntyykin sektiolla. 

Olen silti synnyttänyt. Olen saanut elämääni maailman ihanimman vauvan. Sektio ei mielestäni estänyt kokemusta siitä, että vauva on tullut minusta, vaikken leikkausaluetta nähnytkään. Se ei ole hidastanut kiintymistä, jota on toki edesauttanut se, että poika on aivan isänsä kuva. Ja etenkin ensimmäisenä päivänä poika oli lähes eteerisen kaunis ja siropiirteinen, kun hän ei ollut puristunut maailmaan synnytyskanavan kautta. 

Miehen apu vauvanhoidossa on ollut alkuviikkoina korvaamatonta. Nyt ei tosin enää ole usein niinkään kyse sektioon liittyvistä asioista vaan siitä yksinkertaisesta faktasta, että olen jumissa rinnalla viihtyvän vauvan kanssa, enkä pääse itse hakemaan juomaa/ruokaa itselle tai pulloa vauvalle. Mutta alkuun toisen ihmisen tuki sairaalassa on todella tarpeen.

Neuvoni tiivistettynä: heti vaan liikkelle, kivuista huolimatta! Ota riittävästi lääkettä, kivusta ei kannata kärsiä. Muista syödä ja juoda, se edesauttaa hyvinvointia. Syö lakuja ja muita vatsaa pehmentäviä juttuja (osastolla oli myös tarjolla kuivattuja luumuja). Ota omat eväät kumppanille synnytykseen ja itselle sairaalaan, koska energiaa kuluu ja hyvä ruoka parantaa myös mieltä. Pidä vauvaa iholla niin paljon kuin pystyt. Aloita maidon pumppaaminen mahdollisimman nopeasti, parempi usein ja lyhyen aikaa kuin pitkillä väleillä pitkään. Äläkä stressaa. Sehän on se helpoin neuvo, mutta tavallaan myös tärkein. Sektio on kohtuullisen iso leikkaus, mutta siitä myös toipuu. Kaikkien asioiden kanssa kannattaa olla kärsivällinen ja muistaa, että ihan pian ajasta tulee pyöreää (terveisiä!). Sitä on vaikea selittää etukäteen, mutta ymmärtänet sen sitten kun se tapahtuu. Ilmeisesti kaikille, synnytystavasta riippumatta.