Dukkha on buddhalaisuuden neljän jalon totuuden ydin. Dukkha tarkoittaa kärsimystä tai epämukavuutta. Se on palin kielinen sana ja tarkkaa käännöstä ei ole oikein millekään tämän päivän kielelle. Olen viime aikoina pohtinut paljon kärsimystä ja uskon ymmärtäneeni, minulle merkityksellisellä tavalla, sen olemuksen ja aiheuttajat. Minulle kärsimystä aiheuttaa ennen kaikkea takertuminen johonkin, mitä minulla ei ole.

Tänään olen ainakin halunnut jäädä aamulla nukkumaan, halunnut suihkuveden olevan lämpimämpää, halunnut että puhelin ei soisi, halunnut enemmän rahaa, himoinnut kakkua ja toivonut että työpäivään ei sisältyisi yhtään paniikkia.

Huomaan jatkuvasti kaipaavani jotain lisää tai vähemmän. Takertuminen siihen, mitä on ollut tai siihen, mitä odotan tulevaksi aiheuttaa minulle jatkuvaa tyytymättömyyttä. Pelko tulevasta, syyllisyys tekemättömästä ja kaipuu jostain enemmästä ovat tunteita, jotka ovat omiaan aiheuttamaan kärsimystä. Buddhan sanotaan sanoneen, että fyysinen kärsimys on dukkhaa mutta henkinen kärsimys on dukkhadukkhaa, eli tuplasti pahempaa. Kohtalaisen vähällä hetkeen pysähtymisen harjoittelulla voi saada etäisyyttä fyysiseen kärsimykseen, mutta henkisestä kärsimyksestä irti päästäminen vaatii huomattavasti pidempää harjoittelua.

Mikä sitten voi auttaa? Minulle merkittävin oivallus, on ollut ymmärrys siitä, että kaikki muuttuu. Kaikki, mitä saan, tulee minulta häviämään, kaikki ihmissuhteeni tulevat jossain kohtaa päättymään ja kaikki tunteet tulevat muuttumaan. Kokiessani musertavaa huolta tai surua voin luottaa siihen, että se myös päättyy. Minun ei myöskään kannata liiaksi kiinnittyä mukaviin tunteisiin, koska nekin tulevat haalistumaan.

Iltaiset kävelylenkit ovat minulle hetkiä, jolloin pystyn olemaan parhaiten läsnä. Tänä iltana kävellessäni, lempeästi kellertävien katuvalojen loisteessa, sain koottua ajatuksiani. Kiinnitin huomiota siihen, kuinka monta asiaa oli mennyt tänään hyvin. Töissä koin ihmisten innon ja läsnäolon, astuessani aamulla töihin oli ensimmäisenä edessäni hymyilevä tyyppi, nauroin päivän aikana ainakin kymmenen kertaa, rahat riittivät ruokaan ja en ole tuntenut tänään fyysistä kipua. Tällä hetkellä pyrin mahdollisimman paljon olemaan tietoinen käsillä olevasta todellisuudesta. Pyrin olemaan murehtimatta sellaista, jolle en voi mitään ja pyrin vähentämään takertumista. Yritän olla pelkäämättä elämää.

Viikko on ollut työn täyteinen ja kohtalaisen raskas. Kaikki minulla nykyään käytössä olevat keinot selvitä stressistä, jännityksestä ja suorituspaineista ovat olleet käytössä. Tämän viikon aikana olen myös pohtinut itseäni…taas. Ja tehnyt oivalluksia.

Ensinnäkin viikkoon kuului kaksi työmatkaa. Ensimmäisellä matkalla kuuntelin ykköspäivänä puhetta säännöistä ja niiden asettamisesta  kun taas toisena päivänä kuuntelin puhetta jaksamisen tukemisesta ja ihmisen edellytykset tehdä työtä, huomioimisesta. Ensimmäisestä aiheesta puhunut luennoitsija totesi, että vaikutan erityisen pehmeältä, jonka sanottuaan hän saattoi pyöräyttää hieman silmiään. Joka tapauksessa tulkitsin, että  hänen mielestään pehmeys ei ollut positiivista, vaan enemmänkin haitta minun työtäni tekevälle. Hän puhui paljon säännöistä, joita meidän esimiesten täytyy edellyttää työntekijöiden noudattavan ja itse koin, että inhimillisiä haavoittuvuuksia ei juurikaan huomioitu. Ajatukset tähän luentoon liittyen ovat seuranneet minua koko viikon. Onko minulle hyväksi, että asetan tavoitteeksi kovettaa itseäni, jotta voin vaatia muilta enemmän ilman, että se kuormittaa minua?

Toinen luennoitsija puhui ihmisen biologiasta ja siitä, kuinka ihmiselle evoluutiossa kehittyneet biologiset toimintatavat aiheuttavat huomattavan paljon haittaa tämän päivän yhteiskunnassa. Hän puhui tämän ristiriidan aiheuttamista ilmeisistä hankaluuksista työelämässä, mutta ei väittänyt hänellä olevan siihen mitään ratkaisua. Minulle jäi erityisesti mieleen lause: “Kauaa emme voi toimia ihmisen psyykettä vastaan”. Tämä lause sanottiin samassa yhteydessä, kun hän kertoi stressin tarkoituksesta olla hetkellinen tila, joka yksittäisissä tilanteissa auttaa meitä toimimaan, mutta pitkittyessään tekee meidät toimintakyvyttömiksi. Mietin, että pystymmekö itsekään ilmaisemaan, koska rajamme alkaa tulla vastaan? Vaikka yksilön jaksamisen tärkeydestä puhutaan paljon, niin olemmeko kuitenkin luoneet järjestelmän, joka edellyttää meidän antavan kirjaimellisesti kaikkemme.

Toisen työmatkan tarkoitus oli mennä luennoimaan motivaatiosta ja siitä, minkälaisia keinoja meillä sote-alan työntekijöillä on luoda motivoivaa ilmapiiriä ja tukea tarpeellisen muutoksen toteutumista. Luentosalissa nousi esiin voimakkaita tunteita liittyen siihen, kuinka yhteiskunnassamme olevat normit ja vaatimukset eivät aina tue ihmisten voimaantumista, vaan päin vastoin, luovat edellytyksiä epäonnistumisen kokemuksille. Mietin myös sitä, kuka määrittelee minkäkin muutoksen hyväksi tai huonoksi? Luennointimatka oli mahtava ja taas kerran sain tuntea kuinka innostavaa on nähdä ihmisiä, joita oikeasti kiinnosta oman työn hyvin tekeminen.  

Viikko on kokonaisuudessaan pitänyt sisällään valtavan määrän analysoitavaa tietoa, huonosti nukuttuja öitä ja ravintoarvoltaan heikkoa ruokaa. Kaikki on kuitenkin sujut, koska viikon aikaan saaduissa ja lähetetyissä whatsapp-viesteissä on ollut keskimääräistä enemmän nauruemojeja ja sydämiä. Silmät sulkiessani illalla on kuulokkeista kuulunut dharmapuheet tai meditaatio-ohjeet, joita en koskaan saa kuunneltua loppuun, vaan nukahdan rauhalliseen ääneen. Olen myös keskivertoa useammin avannut kirjan, joka ensin tuntuu huomattavan paljon vaikeammalta, kuin Netflixin tai Katsomon avaaminen, mutta lopulta osoittautuu merkittävästi vähemmän aivoja kuormittavaksi. Nämä ovat niitä pieniä asioita, jotka auttavat minua tässä hetkessä ja aion vielä pitää kiinni valinnastani olla pehmeä.